Jaavalta Balille matkamme käy

Tulivuori Bromoon tutustuminen jäi meidän perheen osalta hieman vaisuksi, sillä Stellan kuljettaminen klo 04-05 näköalapaikalle noin +5 asteen lämpötilaan ei tuntunut hyvältä ajatukselta, varsinkaan, kun edellisen päivän matka oli kestänyt noin 10 tuntia. Heräsimme kyllä klo 3:30 kun hotellin väki herättämässä kaikki auringonnousua ihailemaan, mutta nukuimme vielä sen jälkeen hetkisen. Hieman ennen viittä laitoimme Stellalle kaikki lämpimimmät vaatteensa päälle ja kiedoimme hymyilevän neitokaisen Sämyn syliin kantoliinaan. Hotellin pihalla oli hiljaista, sillä kaikki muut hotellivieraat olivat jo vuorella auringonnousua odottamassa. Ihanan raikas vuoristoilma taisi olla noin 15 asteista, joten oikein mukava ulkoilusää. Lähdimme kävellen laskeutumaan kraaterin pohjalle, hotellimme sijaitsi aivan kraaterin jyrkänteellä. Seuraamme saimme kaksi hevosmiestä, jota yrittivät tyrkyttää hevoskyytiä alas kraaterin pohjalle ja siitä Mt Bromon juurelle. Kiinnostuksemme oli hyvin vähäistä hevoskyytiä kohtaan, joten laskeuduimme noin 500 metrin matkan kraateriin. Täytyisi oikein tutkia koska Mt Bromo on räjähtänyt. Räjähdyksestä jäljelle jäänyt kraateri on hyvin laaja, useita kilometrejä halkaisijaltaan. Ja kraaterista nousee pari uutta tulivuorta, joista toinen sylkee karmeata rikinkatkuista höyryä. Pilaantuneen kananmunan haju oli paikoittain todella voimakas, pisti herkän Halttusen yskimään. Yön jäljiltä usvan täyttämä kraateri ei ollut oikein minkään näköinen, joten palasimme hissuksiin takaisin ylätasanteelle. Muutaman auringonnousun aikaan otetun kuvan jälkeen päätimme mennä vielä hetkeksi nukkumaan, sillä lähtö hotellilta olisi vasta 3,5 tunnin kuluttua. Lämpöisten peittojen ja viileän vuoristoilman yhdistelmä nukuttikin mainiosti koko porukkaa.

Hyvät "kanssamatkustajamme", miettikääpä kuinka kauan voi kestää 200 km matka minibussilla lauttarantaan, 5 km lahden ylitys ja 60 km matka hotellille? Onneksi emme mekään tienneet kun matkaan lähdimme. Edellisenä päivänä saamamme arvio, että olemme klo 19 hotellilla kuulosti kohtuulliselta, varsinkin kun matka pilkkoutuisi osiin lauttamatkan ansiosta. Pakkauduimme jälleen samaan minibussiin, joka oli uskollisesti jurnuttanut meidät edellisiltana vuorelle ja matka takaisin Probolinggoon alkoi. Siellä meitä odottaisi bussinvaihto ja matka kohti Balia. Stella nukahti oitis kun pääsi rinnalleni ja bussin hytkyvään kyytiin. Ihailimme ja vähän kauhistelimmekin maisemia, joiden läpi olimme eilisiltana tulleet: viljavaa maa näytti olevan. Järjettömän jyrkillä rinteillä ihmiset kasvattivat kaalia, sipulia, perunaa ynnä muuta. Rinteet näyttivät joissakin paikoin olevan n. 60 asteisia, joten mahtaa viljelijöillä olevan rautainen kunto. Ajo alas vuorelta tapahtui kapeaa, harjanteella kulkevaa tietä pitkin. Ilmeisesti vuori on räjähtänyt aikoja sitten, ja vuorelta alasvirtaava vesi on uurtanut syviä kanjoneita, joiden pohjalla vesi edelleenkin virtaa. Tunnin ajon jälkeen olimme jälleen tasamaalla Probolinggossa, jossa Mt Bromon valloittaneet turistit jaettiin määränpään mukaan eri minibusseihin. Bussit eivät TIETENKÄÄN olleet odottamassa meitä, vaan me odotimme niitä. Kuumuus odotustilassa oli sietämätön ja ulkona vielä sietämättömämpi. Kulutin aikaa juttelemalla parin australialaistytön kanssa. Emma ja Sarah olivat olleet jo Yogyakartassa samassa hotellissa kanssamme, mutta siellä en ollut heihin tutustunut. Reilun tunnin odotuksen jälkeen pääsimme vihdoin klo 11.45 matkaan. Minibusseissa on tilaa 11 matkustajalle, ja matkamme siunaus ilmeni jälleen yhtenä vapaana paikkana: Stella sai jälleen oman tilansa :) Matkatoimiston mies tuli vielä auttamaan turisteja asettumaan bussiin ja pysäytti kolme kookasta aussipoikaa, jotka olivat valloittamassa kuskin takana olevaa penkkiriviä. "Ei, ei, tämä on varattu vauvaperheelle." Voi miten kultainen mies! Paikat olivat selkeästi bussin parhaat, sillä niissä on eniten jalkatilaa.

Täytyy tähän väliin vielä kertoa toinen ihana tapahtuma, myöskin liittyen bussissa istumiseen. Eilen Solosta lähtiessämme minibussi tuli noutamaan meitä hotellilta. Bussi oli lähtenyt 2,5 tuntia aiemmin Yogyakartasta ja se oli lähes täysi. Kuskin takana istui kaksi hollantilaista, heidän takanaan kaksi italiaanoa ja takapenkillä ranskalais-jenkkiläinen pariskunta. Kuski osoitti siis meille paikat eri "riveiltä" niin, että Stella istuisi sylissäni. Pyysin italilaisilta, että olisiko mahdollista, että saisimme istua vierekkäin Stellan takia. Mies ystävällisesti siirtyikin takimmaiselle penkille ja me istuimme naisen viereen. Olimme tehneet matkaan noin 15 sekuntia kun Stella väänsi itsensä tikkusuoraksi eikä tykännyt istua sylissä. Täysin ymmärrettävää: hikisenä ei ole kiva olla kenenkään sylissä. Sämy kipusikin ehdotuksestani hollantilaisten viereen ja minä jäi Stellan kanssa vierekkäin. Tyttö rauhoittui heti kun pääsi omalle penkilleen köllöttelemään. Taukopaikalla vajaan parin tunnin ajomatkan jälkeen olimme ehtineet riepottaa Stellaa penkkien yli Sämyn syliiin ja takaisin minulle. Lounasta syödessämme pyysin enkeleiltä, että he järjestäisivät asiat niin, että saisimme istua vierekkäin koko sakki. Italialaisnainen ilmeisesti kuunteli enkeliään, sillä palatessamme autolle hän viittilöi Sämylle, että "mene sinä minun paikalleni niin saatte olla yhdessä". Tuli niin kiitollinen olo.

Vähän ennen kolmea pysähdyimme lounaalle. Nämä tilausautomatkat ovat niiiiin ärsyttäviä, sillä taukopaikat ovat tietenkin ennalta sovittu, ja hinnat ovat aivan järkyttävää tasoa. Taukopaikat antavat todennäköisesti provikat kuskeille/matkanjärjestäjille. Sämy tilasi ruuan kanssa juoman nimeltä Soda Bira. Tarjoilija katsahti meihin yllättyneenä: Sehän on indonesialaisten juoma, miten sinä osaat tilata sellaisen?! Nauroimme hänen ilmeelleen ja selitimme pitävämme hauskasta juomasta. Soda Bira on juoma, jossa lasin pohjalle laitetaan noin sentti mansikkasiirappia ja toinen sentti maitoa. Päälle kaadetaan soodavesi. Tuloksena on poreileva kevyesti mansikalle maistuva pehmoinen juoma, eli Bira (Hauska) Soda. Ylihintainen ruoka ja hassusooda kuitenkin maittoivat. Yritän täällä syödä reippaasti, jotta maitoa riittäisi Stellalle. Hän kun ei kuumassa autossa oikein tahdo kiinteitä syödä, vaan imetyksiä saattaa ajomatkan aikana kertyä parikymmentäkin.

Matkalla maisemat eivät olleet kovinkaan kummoiset, mutta ohittamissamme kylissä asuvien ihmisten yritteliäisyyttä oli mielenkiintoista seurata. Isoissa liikennevaloristeyksissä autojonojen väleissä miehet myivät juotavaa, syötävää, pesivät ikkunoita, pikkupojat soittivat kitaraa ja saivat lantin sieltä toisen täältä. Jossakin valottomassa risteyksessä paikallinen mies ohjasi liikennettä pilliin puhallellen ja autoille kulkujärjestyksiä viittoen. Jotkut kuskit jotka pääsivät risteyksen läpi sujuvasti ojensivat avatusta etuikkunasta rahaa miehelle. Ja tietysti polkupyörärikshoissaan asiakkaita odottavat, nukkuvat kuskit ovat hauska näky! Kyllä minulla ainakin niska jäykistyisi moisessa asennossa nukkumisesta :)

Kuski tuntui ajavan ihan hyvää vauhtia muita kulkuneuvoja ohitellen, joten haaveissani ajattelin, että olisimme jo ennen seitsemää Balilla ja hotellilla. Stella oli aika paljon hereillä, ja kuumissaan kärsivällisyys tuntui olevan pohjalukemissa, joten kyllästyminen yhteen jos toiseenkin leikkiin tapahtui alta aikayksikön. Eikä omassa jaksamisessakaan ollut kehumista. Auto oli ihan järjettömän kuuma, vaikka olikin "ilmastoitu". Ilmastointi ei vaan ollut riittävän tehokas, jotta auto olisi viilentynyt mukavaksi. Itse laskin välillä minuutteja, että koskakohan mahdamme olla satamassa. Ohittelutyyli täällä on jotain aikas erikoista. Ohittamaan lähdetään jos pienikin väli tulee, ei haittaa vaikka vastaan tulee esim. täydessä lastissa oleva rekka tai turistibussi. Ohittelujenkin takia tuntui uskomattomalta, että olimme lauttarannassa vähän ennen viittä, viisi tuntia oli kulunut 200 kilometrin matkaan!! Miten kauan matkaan olisi mennyt, jos me EMME olisi ohitelleet kuin heikkopäiset formulakuskit?! Onneksi lautta lähti melkein heti kun olimme ajaneet auton autokannelle. Kipusimme pari kerrosta ylemmäs ja menimme kahvilaan virkistäytymään limulla, kahvilla ja paikallisilla friteeratuilla möttösillä. Stellallekin maistui TOSI terveellinen jauhomötikkä. Mitä mahtoi olla.. Noh, pääasia että tyttö syö jotakin..

Jätimme siis jäähyväiset Jaavan saarelle ja matkasimme innoissamme Balille. Viiden kilometri lahden ylitys kesti lähes tunnin, joten iltakuuden maissa olimme vihdoin Balilla. Jee! Noh, juhlat jäivät lyhyiksi, sillä autokuskimme määränpää muiden matkalaisten kanssa oli Denpasar, Balin pääkaupunki, kun me taas olimme matkalla Lovinaan Pohjois-Balille. Kuski vei meidät bussiasemalle ja selvitti mikä bemo ajaa Lovinaan. Bemot ovat vähän minibussin tapaisia, mutta isompia ja romumpia, tärkeä osa Balin joukkoliikennettä. Kyytiin mahtuu 14 matkalaista ja järkytyin kuullessani, että bemo ei lähde liikenteeseen ennen kuin kaikki paikat ovat täynnä. Siis mitä?! Meidän täytyy siis odottaa että paikalle tulee 10 hlöä, jotka haluavat samaan suuntaan kuin me! Bussiterminaalissa kun istui jo kaksi nuorta, jotka olivat myös menossa Lovinaan. Jäimme kuin nalli kalliolle bussiterminaaliin kun englantia jotenkuten puhunut minibussikuski kurvasi kohti Denpasaria. Noh, istutaan sitten alas ja odotellaan. Bemokuski rauhoitteli meitä ja sönkkäsi "ferry, ferry", että lautoilta tulisi ihmisiä jotka haluaisivat kyytiin. Sämy sanoi tämän olevan viimeinen kärsivällisyysharjoitus tälle päivälle. Totta tosiaan.. Istuttuamme lähes tyhjän terminaalin penkeillä tunnin ajan, paikalle ei ollut saapunut yhtään Lovinaan päin halajavaa. Missään ei näkynyt takseja, joilta olisi voinut kysyä paljonko 60 km matka maksaisi. Tarttiskohan nyt tehdä jotakin, mietin, mutta päätin, että Sämy saa hoitaa tämän. Hiljaa pyysin enkeleiltä apua. Ei minulla ollut mitään hätää. En ollut nälissäni, en kovinkaan väsynyt, mutta Stella oli tehnyt matkaa pitkään ja kaipasi lepoa. Paikallinen mies ajoi mopollaan terminaaliin ja pysähtyi meidän eteemme. Tiesin, että hän auttaisi meitä ja pääsisimme jollakin konstilla hotellille. Mies puhui kohtuullista englantia ja Sämy kysyi häneltä, että lähtisikö bemo liikenteeseen, jos ostaisimme loput istuinpaikat. Mies sanoi, että todennäköisesti. Sämy keskusteli miehen kanssa, että paljonko kuskille pitäisi maksaa, jotta matkaan päästäisiin. Ehdotimme, että maksaisimme 200 000 Rp (n. 15 euroa). Mies kävi keskustelemassa kahden Lovinaan matkalla olevan nuoren kanssa ja ilmeisesti soitti kuskille. Tämä on taas näitä juttuja.. Noh, mies tuli hetken kuluttua takaisin ehdotuksen kanssa: nuoret maksaisivat 100 000 Rp ja me 250 000 Rp. Sopii meille! Olisimme muutenkin maksaneet bemokyydistä 60 000 Rp, joten lisähintaa tuli alle 200 000 Rp ja pääsemme suoraan ilman pysähdyksiä Lovinaan lähes privaattibemolla. Todennäköisesti bemokuski antoi osan rahoista välittäjänä toimineelle miehelle ja laittoi loput omaan taskuunsa. Olimme siis lahjoneet itsemme eteenpäin.

Terminaalissa oli kulunut lähes 1,5 h aikaa joten kello oli 19:30 kun vihdoin pääsimme matkaan. Ei oltu ihan seiskalta hotellilla.. Balilla tiet ovat paremmassa kunnossa kuin Jaavalla, mutta silti meno bemon takapenkillä oli melkoisen pomppuista. Väsynyt Stella itki sylissäni kunnes onneksi nukahti ja nukkui koko matkan halki pimeän Pohjois-Balin.

Puolitoista tuntia myöhemmin bemo kurvasi hotelli Puri Balin pihaan. Olimme lähteneet edellisen hotellin pihasta 11,5 tuntia aiemmin. Onneksi en lähtiessä tiennyt kuinka järjettömän pitkä päivästä on tulossa! Puolipökerryksissä kärräsin Stellan pimeässä halki hotellin kauniin puutarhapihan ja allasalueen niiden takana sijaitsevaan kaksikerroksiseen hotellirakennukseen, jonka toisesta kerroksesta otimme huoneen. Huone on varsin viihtyisä (tietysti ilmastoitu) pylvässänkyineen ja balilaisine koriste-esineineen. Parvekkeelta avautuu näkymä vihannalle pihalle ja altaallekin näkyy. Stella oli jälleen virkistynyt bemossa nukkumisen jälkeen ja iloitsi päästessään köllöttelemään suihkunraikkaana sängyn päälle. Huonepalvelu kantoi iltapalan huoneeseemme, jonka jälkeen unta ei tarvinnut houkutella. Simahdimme heti kun laitoimme luukut kiinni.

Aamu valkeni pilvettömänä kuten täällä yleensä aamut ja aamupäivät ovatkin. Vaikka sadekausi täällä onkin, sade alkaa vasta iltapäivällä tai illalla. Välillä sataa jo klo 15 jälkeen, mutta tänäänkin sade alkoi klo 17 maissa (ja loppui kuuden jälkeen). Eikä sade kestä koko iltaa vaan illat ovat yleensä poutaisia, sateen raikastamia. Meitä ei sade haittaa laisinkaan, eikä pilvetkään. Kyllä täällä ihan riittävän kuuma on vaikka olisi pilvistäkin. Aamiaisen jälkeen vetäisimme allaskamppeet päälle ja suuntasimme hotellin altaalle. Allasosasto on todella kaunis, palmujen ja kukkivien kasvien ympäröimä eksoottinen keidas. Altaassa on kolme osaa: lasten allas, minulle sopiva allas ja yksi syvempi allas. Altaan reunoilla on lepotuoleja ja viereisestä baarista saa tilattua ruokaa ja juomaa. Kävin Stellan kanssa oitis polskuttelemassa ja tyttö taas troolasi vedenpintaa :) Muut hotellivieraat vaikuttivat hieman vanhemmalta porukalta: yksi eläkeikäinen pari luki kirjojaan ja keski-ikäiset ruotsalaiset polskuttelivat enemmän altaassa. Sämy nautti yhden olusen altaassa vilvoitellen, vaikkakin altaan vesi ei kyllä pahemmin virkistäkään ollessaan niin tajuttoman lämmintä. Uiminen väsyttää, joten Stella nukahti tyytyväisenä troolaussuoritukseensa ja uinui päikkärinsä altaan reunalla rattaissaan. Sämy korvensi itseään suorassa auringonpaisteessa totuttaessaan ihoaan paikallisiin olosuhteisiin minun tyytyessä varjoisampaan mestaan. Blogia kirjoitellessani ihastelin balilaisia patsaita, joita oli ripoteltu sopivasti altaan reunoille. Täällä ei paljon kukkapinnejä tarvitse, kun joka päivä voi maasta poimia puun tai pensaan tiputtaman kukan ja laittaa sen hiuksiin. Kauniit kukat levittävät ihanaa tuoksuaan ohikulkevien ihasteltavaksi. Oli ihanaa levätä ja antaa Stellan levätä. Nyt otetaan huomattavasti rauhallisemmin ja pysähdytään.

Iltapäivällä kävimme pienellä kävelyretkellä ja tutustuimme ympäristöön. Täytyy kyllä sanoa, että Lovina on meille pettymys. Matkaoppaan mukaan tämä olisi rento ja vähän hiljaisempi paikka, mutta en kyllä tiedä miten tämä olisi vähemmän turistimesta kuin joku muu. Kummallisinta tässä paikassa on, että ranta ei todellakaan ole mikään ihmeellinen; kapea kaistale tulivuorihiekkaa (mustan ja ruskean sekoitus), jonka ovat osaksi valloittaneet kalastusveneet. Hiekkapohja pistelee ikävästi, sillä vedessä on paljon rikkimenneitä simpukoita. Miksi ihmeessä tämä paikka on tähän rakennettu? Hotelleja vieri vieressä ja turisteja ei missään. Varmasti paikka pullistelee väkeä sesongin aikaan. Ja silloin tämä paikka on vieläkin sietämättömämpi, nyt täällä sentään on rauhallista. Altaalla oleskelu on toki kivaa, mutta ei sitä kyllä montaa päivää jaksa. Sitä paitsi altaalla kun on, voisi periaatteessa olla missäpäin maailmaa tahansa. Eipä siinä altaanreunalla paljoakaan koe..

Olimme ennen Balille tuloa alustavasti miettineet, että olisimme olleet viikon täällä Lovinassa, mutta nyt pohdimme josko Sämy vuokraisi huomenna mopon ja ajaisi 10 km itään. Siellä pitäisi olla seuraava kylä Anturan, joka voisi olla mukavampi paikka. Sisämaassa oleva Ubud kiinnostaa myös, kulttuuritarjontansa vuoksi. Ja se sattuu matkalle, jos lähdemme vaihtamaan saarta. Mutta kyllä me täällä Pohjois-Balilla olemme ja nautimme rantaelämästä ainakin hetkosen. Ja täällä paikan vaihtaminen ei ole homma eikä mikään, sillä välimatkat ovat niin pieniä.

Tässä viimeistellessäni blogikirjoitusta illallisen jälkeen Stella leikki Sämyn kanssa sängyllä ja istui ekaa kertaa ilman tukea!! Meidän pikkuneiti osaa istua :) Ikää kolmea päivää vaille 8 kuukautta.

Terkkuja täällä lämpimästä. Naatitaan naatitaan :)
-SsS-

ps. lataan tämän blogitekstin Sämyn känny-yhteydellä, mutta yritämme huomenna lisätä kuvia nettikahvilan kautta.