Amed, Kuta ja blogin loppusanat

Perjantaiaamuna heitimme hyvästit ystävällisille kanadalaisille. Annoin naiselle sähköpostiosoitteeni ja hän lupasi mailata jossakin vaiheessa. Täytyy lähettää Stellan kuvia hänelle paluupostissa. Hotelli Kusumajayan bungalowit sijaitsevat uskomattoman ihanassa puutarhassa, jossa palmujen ja muiden puiden lomassa kasvaa erivärisiä bougainvillejä ja muita kukkivia pensaita ja köynöksiä. Hotelli oli lähes tyhjä, vain yhdessä huoneessa oli vieraita ja hekin olivat lähdössä, joten rauha oli taattu. Saimme onneksemme hotellin parhaan huoneen, joka sijaitsi uima-altaan vieressä ja lähimpänä merta. Saatoimme siis huoletta jättää oven lukitsematta kun vietimme aikaamme altaalla. Allas olikin meillä kovassa käytössä, sillä siinä oli huomattavast mukavampi uida Stellan kanssa kuin aaltoilevassa meressä. Iltapäivällä tutustuimme ympäristöön ja päädyimme muutaman sadan metrin päässä hotellistamme sijaitsevaan Aiona-"hörhöravintolaan", joka tarjosi myös muuta mielenkiintoista, kuten joogaa ja tarot-korttitulkintoja. Minua kiinnosti paikan mainostama ayurvedinen konsultaatio, johon varasinkin ajan seuraavaksi päiväksi. Söimme ihanan kohottavan lounaan: orgaanista täysjyväriisiä kasvisten ja tempen kanssa. Voi että miten Stella veteli terveellistä riisiä himmeät määrät! Paikan tee- ja maustetarjontaan tutustuessani törmäsin odottamattomaan aarteeseen: pieniä asiakkaita varten oli iso kopallinen Duploja, isoja legopalikoita. Stella nakottikin tyytyväisenä paikan lattialla ja mutusteli ja viskeli legoja menemään. Ensikosketus legojen maailmaan :) Istuminen sujuu Stellalta jo niin hienosti, että tytön voi melko huoletta jättää lattialle itsekseen istumaan. Ei onneksi kaatuile ja lyö päätään.

Olimme sopineet torstaisen autokuskimme kanssa retkestä Tirta Ganggan vesipalatsille lauantaille 20.3. Mies saapuikin sovitusti noutamaan meitä aamiaisen jälkeen. Pysähdyimme ensin Amedin kylään ihmettelemään perinteistä markkinameininkiä. Paikalliset naiset myivät kasviksia, pähkinöitä, omituisia sokerimöttösiä ja monia muita tuotteita. Stella herätti melkoista mielenkiintoa naisten joukossa ja yksi nainen yritti väkisin myydä meille mandariineja Stellalle syötettäväksi. Kiitimme kauniisti, mutta emme ostaneet. Banskuja ja niitä omituisia möttösiä tarttui kuitenkin mukaamme. Vielä ennen vesipalatsia kuski ajoi meidät hopeakorujen valmistusta katsomaan. Taisimme vaan olla liian aikaisin liikenteessä, sillä hopeasepät eivät olleet vielä työntouhussa. Päädyimme paikan myymälään ihailemaan valmiita koruja. Olin matkalla jutellut kuskin kanssa paikallisesta tavasta, jossa vastasyntyneelle vauvalla laitetaan ranteisiin ja kaulaan korut ennen kuin vauva viedään temppeliin. Koruja pidetään vauvalla kunnes hän on 3-vuotias. Myymälästä löytyikin vauvalle sopivia rannekoruja, joita saa kasvatettua lapsen kasvaessa. Päätimme ostaa Stellalle korun Upi-papan antamilla rahoilla muistoksi matkasta. Arvioin korun menevän Stellalle ainakin 10-vuotiaaksi asti, joten pitkäaikainen koru se on.

Vesipalatsi Tirta Ganggassa on kaunis puisto, jossa on useita patsaiden ja suihkulähteiden täyttämiä altaita. Vesi ilmeisesti valuu vuorilta ja paikalliset käyvät peseytymässä palatsilla. Lähestyvän keskipäivän kuumuudessa kiersimme puiston kohtuullisen nopeasti, alkoi oman hotellin uima-allas houkuttaa. Retkeltä palattuamme menimmekin suoraan altaalle ja polskimme hetken ennen pikkuneidin päiväunia. Kello neljäksi sovittu ayurvedinen konsultaatio osoittautuikin erittäin mielenkiintoiseksi, täysin erilaiseksi kuin mitä olin kuvitellut. Paljon tuli pohdittavaa..

Viimeisen päivän Amedin rauhassa vietimme lähestulkoon kokonaan hotellin uima-altaalla rentoutuen. Stella on kovasti kiinnostunut seisomisesta ja lastenaltaan portaan kulmassa on hyvä ja turvallinen paikka neidin tasapainoharjoituksille. Vesi kannattelee tyttöä, joten jaloilla ei ole koko painoa ja altaan reunasta Stella saa hyvin otettua käsillä tukea. Me vaan Sämyn kanssa olemme takapiruina varmistamassa, että kun tasapaino menee, otamme kopin. Kotona onkin sitten edessä tavaroiden ylösnoustelua ja kodin tarkastelua uusin silmin; mihin kaikkialle Stella nyt ylettääkään. Lähtiessä neiti vaan köllötteli ja kääntyili ja nyt sitä jo istutaan ja melkein seisotaankin!

Maanantaina 22.3. aloitimme pitkän, viisi päivää kestävän kotimatkan, kun siirryimme Amedista 2,5 tunnin matkan Kutalle, Balin suurimpaan ja kuuluisimpaan turistirysään. Paikka ei muuten kiinnostaisi meitä laisinkaan, mutta se sijaitsee aivan lentokentän kupeessa ja shoppailumahdollisuudet ovat kaupungissa ehdottomat. Autokuski kuljetti meidät Puri Tanah Lot -hotellin pihaan ja Sämy kävi tsekkaamassa huoneiden tason. Löytyikin ihan kohtuullisen mukava huone 350 000 Rp aivan uima-altaan kupeesta. Lyhyen uima-allastelun ja lounastelun jälkeen Stella ja Sämy nukkuivat päikkärit minun tehdessä joogaharjoituksia. Iltapäivällä tutustuimme kaupunkiin kävellen ensin rannalle. Kieltämättä ranta oli tosi hieno, mutta valtavat aallot tekisivät Stellan kanssa veteen menon mahdottomaksi. Surffaajat ratsastivat aaltojen päällä laudoillaan. Ranta oli kuin missä tahansa Espanjan tms. rantakohteessa, mutta porukkaa oli huomattavasti vähemmän. Shoppailu osoittautui Kutalla mukavaksi ja kovasta tinkimisestä huolimatta pysyimme hyvissä fiiliksissä. Saimme tärkeät tuliaiset hankittua ja muutaman hassun heräteostoksenkin teimme; Stellalle tarttui mukaan huikean hieno pyöräilykypärä :)

Huomenna shoppailu jatkuu ja todennäköisesti vietämme aikaamme altaallakin. Keskiviikkoaamuna lentomme Kuala Lumpuriin lähtee järjettömän aikaisin, klo 06:05. Siellä vaihdamme konetta ja lennämme Hong Kongiin kahdeksi yöksi. Päivästä tulee varsin pitkä, joten toivotaan, että pysymme hyvissä viboissa. Emme ole kumpikaan ikinä Honkkarissa käyneet, joten on mielenkiintoista nähdä se. Kulttuurishokki lienee odotettavissa...

Olemme saaneet viettää upean loman, olemme nähneet ja kokeneet paljon. Matkustaminen pienen lapsen kanssa on ollut yllättävän helppoa, toki paljon hitaampaa ja rauhallisempaa kuin kahdestaan matkaaminen. Ruokahuolto on ollut helppoa järjestää imetyksen kautta, joten se on helpottanut hommaa huomattavasti. Vaippoja löytyy joka paikasta; onhan Indonesiassa paljon vauvoja! Stella on rauhallinen ja sopeutuvainen kaksos-tyttö, joten saamme kiittää häntä: varsinainen traveller jo pienestä pitäen! Paljon jäi vielä Indonesiasta näkemättä, mutta täytyy jotain jättää seuraavaankin kertaan. Ehkäpä palaamme tänne jonain kauniina päivänä.. Nyt nähdyistä paikoista ainoastaan Gili Air jäi mieleen sellaisena, että sinne olisi kiva mennä uudestaan.

Matka aina muuttaa ihmistä ja huikeata on ollut seurata pienen Stella-tyttäremme kasvua tämän yhdeksän viikon aikana. Stella on kehittynyt niin paljon, oppinut uusia asioita ja tullut yhä enemmän omaksi persoonakseen. Tämä on ollut myös arvokasta aikaa meille perheenä. Miten sitä muuten tulisi oltua näin intensiivisesti yhdessä? Tapamme toimia tiiminä on muotoutunut sujuvaksi ja iloitsen suuresti isän ja tyttären läheisestä suhteesta, joka on löytänyt matkan aikana uusia ilmenemismuotoja. Mikä ilo onkaan kuulla Stellan nauravan katketakseen Sämy-isin höpöilyille! Isän roolin kehitystä tyttären elämässä on ollut mielenkiintoista seurata. Olen edelleenkin ykkönen Stellalle: äidinmaito kun on vaan niin hyvää. Mutta isi alkaa olla jo hyvä kakkonen, ja toivon tilanteen muuttuvan niin, että olemme Stellalle ihan yhtä tärkeitä ja että lohtu löytyisi myös isin sylistä.

Tämä on blogimme viimeinen entry, joten kiitämme kaikkia "kanssamatkustajia" mielenkiinnosta, rukouksistanne ja lämpimistä ajatuksistanne. Blogiamme ei olisi ilman teitä, enpä tätä jaksaisi kirjoittaa ilman että tietäisin tällä olevan lukijoita :) Olisi mukavaa kuulla ketkä kaikki ovat matkaamme seuranneet, joten jos vaan viitsit, laittaisitko kommentin tähän blogitekstiin tai mailia minulle osoitteeseen halttunensanna@hotmail.com. Eija, Jaana, Maaret, Upi, Piivekit, Janne, Sanna-Mari, Urho: teidän tiedän olleen "matkassa mukana", joten teidän ei tarvitse kommentoida.

Kotiinpaluuta jo kovasti odotamme kaikki, vaikkakaan Stella ei taida kotia muistaa.. Ihanaa päästä kotiin ja nähdä kaikkia Rakkaita. Loma on ollut aivan loistava, kaikki on mennyt ihan uskomattoman hyvin, mutta kyllä kotiin on niin ihana tulla. Ja ehkäpä pian voi ruveta seuraavaa matkaa suunnittelemaan.. Jos vaikka kolme kuukautta seuraavaksi olisimme reissunpäällä.. ;)

Lämpimin ajatuksin, elämänpituisesta matkasta kiitollisena,
Sanna ja perhe

Kuvia Candidasasta ja Amedista

Lomalaiset Candidasan White Beachilla.











Suuuuuuuri ja rohkea sukeltaja lähdössä Libertya valloittamaan.












Näkymä Vienna-hotellihuoneemme parvekkeelta oli kaunis.









Stellan eka legokokemus.









Tirta Ganggan vesipalatsi.









Kusumajayan uima-altaalla ollaan liotettu itseämme oikein huolella ;)









Stella tekee kahdeksatta hammastaan joten kieli on ahkerasti esillä.









Tekstiä tullee kunhan Kutalle pääsemme. Lähtö huomenaamulla klo 9.

Voikaa hyvin, ENSI viikolla tullaa KOTIIN! Jee!

-SsS-

Bali - Pagangbai, Candidasa, Amed

Nainen ravintolassa vaikutti jotensakin tylyltä ja sanoi tarjoilijalle epämääräisen epäystävällisen kuuloisesti. Muutamaa tuntia myöhemmin totesin naisen olevan kuitenkin meidän tämän päivän enkelimme. Ryhdyimme juttusille hotellin nurmikolla, kun olimme uimaan menossa. Sämy kysyi naiselta mitä kaupungissa olisi nähtävää ja nainen haki huoneestaan kartan ja kertoi kaiken mitä tarvitsimmekin kuulla. Seuraavaksi hän nouti Sämyn kestohaavaa varten ensiavuksi kolloidista hopeaa sisältävää nestettä ja lopuksi lainasi meille miehensä kanssa täydellisen sopivat räpylät ja kevyet pelastusliivit minulle seuraavan päivän snorklausreissua varten. Nainen vielä järjesti meille vakiokuskinsa kuskaamaan meidät Tulambeniin katsomaan Toisen Maailmansodan aikaista hylkyä ja suositteli yhtä toista hotellia jossa olisi uima-allas. Kiitos kiitos kiitos... Olemme siis päätyneet Amed'iin, Balin itärannikolle pieneen merenrantakylään, joka vaikuttaa varsin hiljaiselta ja rauhalliselta paikalta. Rannikko, jota yleisesti Amed'ksi kutsutaan koostuu muutamasta pikkukylästä, jotka kaikki elävät turismista ja kalastuksesta. Meri on näillä main täynnä korallia ja kauniita kaloja, joten sukellus on täällä se miksi turistit tänne tulevat. Muuten seutu on köyhää, sillä maaperä on hyvin kumpuilevaa ja melko köyhää, joten riisiä täällä ei juurikaan voi kasvattaa.

Candidasasta lähdön aamuna satuin juttusille samassa hotellissa asustaneen saksalaispariskunnan kanssa, joka tuntui tuntevan Balin hyvin ja kun kerroin meidän olevan matkalla Amed'iin, suosittelivat he meille Vienna Beach Hotellia. Joten pyysimme kuskiamme tuomaan meidät tänne, ja onneksi huone meille löytyikin. Ja varsin sopuhintaan: 400 000 Rp (30 eur) sisältäen ilmastoidun huoneen upealla merinäköalalla, aamiaisella ja illallisella. Joten jos laskee, että meillä menee yleensä noin 200 000 Rp illalliseen, ei huoneelle jää paljoakaan hintaa. Hotelli sijaitsee rannalla, aivan upeiden snorklausmestojen edustalla. Sämy kävi testaamassa merenalaisia näkymiä ja totesi rannan olevan erittäin matala; mereen mentyään on parempi alkaa heti polskia, muuten kävelee korallin päällä, ja se jos mikä tekee kipiää. Mutta palataanpa ensin viikon takaisiin tunnelmiin...

Kuta Lombok osoittautui melkoisen kehittymättömäksi surffimestaksi. Lähdettyämme 12.3. Novotelin neljän tähden luksuksesta päädyimme Kutalla sijaitsevaan valtionhotelliin. Hotelli oli erittäin kulunut mutta siisti ja puhdas, joten kelpasi meille yhdeksi yöksi. Saatuamme murua rinnan alle järjestimme seuraavan päivän kyydin takaisin Balille. Lähtö olisi heti aamiaisen jälkeen. Illan edetessä huomasimme huoneessamme pörräävän hyttysiä; ei mitenkään mukavia unikavereita. Senggigin sekatavarakaupasta aiemmin ostamallemme pakkausteipille tuli jälleen käyttöä: Sämy sinetöi huoneemme oven sisäpuolelta. Nyt hyttysillä ei olisi reittiä meitä piinaamaan. Aamulla Sämy repi kaksoisoven puolikkaasta teipit pois mutta jätti toiset teippaukset paikoilleen. Mahtaa seuraavalla hotellivieraalla olla ihmettelemistä teippausten kanssa...

Minibussi saapui ihmeen täsmällisesti noutamaa meitä klo 8:30 hotellin pihasta. Etupenkillä istui nuori nainen ja takapenkillä söpö kanadalaiskundi, surffareita molemmat. Pakattuamme kamppeemme takakonttiin kuski pyysi tyttöä siirtymään takapenkille; teki Stellalle ja minulle tilaa viereensä. Tyttö siirtyi mutta kirosi kundille joutuneensa auton parhaalta paikalta huonoimmalle. Noh, kyllä minä olisin ihan mielelläni kahden komean miehen välissä matkustanut... ;) Lembarin satamassa kuski ohjasi meidät vaatimattomaan kuppilaan odottamaan lautan lähtöä. Ostimme matkaevääksi banaaneita ja hienosti syömävalmiiksi leikatun ananaksen. Söimme paperiin ja banaaninlehteen käärityt riisi-muna-ateriat odotellessamme ja ryhdyimme juttusille suomalaistyttöjen kanssa, jotka olivat kolmen viikon reissulla Indonesiassa. Lautta lähti tavan mukaan huomattavan paljon myöhässä. Olimme saaneet kohtuullisen mukavat paikat suomalaisten kanssa samasta loosista, joten matka sujui heidän kanssaan löpistessä ja Enkeleitä Hiuksissani -kirjaa toista kertaa lukiessani. Kävin välillä Stella sylissäni kävelemässä lauttaa ympäri ja mukava oli kohdata kanssamatkustajien hymyt heidän nähdessään pieni vaalea tyttömme. Esittelimme myös Stellan uusia jumppaliikkeitä, joita olemme joka päivä harjoitelleet. Kaikki olivat hyvin hämmästyneitä ja ihmettelivät miten tyttö kestää moista nostelua. Väittivät, etteivät indonesialaislapset pysty sellaiseen. Sanoin kaikille, että harjoittelu täytyy vaan aloittaa rauhallisesti. Että Stellakin oli aluksi hyvin jäykkä käsivarsistaan, mutta nyt nostaa innokkaasti kädet suorana päänsä päälle kun sanon, että "Jumpataan!".

4,5 tunnin lauttamatkan jälkeen rantauduimme vihdoin Balille, Padangbain satamakaupunkiin, josta olimme helmikuun puolen välin jälkeen lähteneet kohti Lombokia. Löysimme mukavan "kotimajoituksen"; Dharma Homestay oli rauhallinen hotelli, jonka omistajapariskunnalle oli siunaantunut kolme tytärtä. Kovasti oli poika vielä kuulemma toiveissa.. Kärsin ihmeellisistä vatsanväänteistä ja napsin ahkerasti homeopaattista Arsenicumia, eli arsenikkia ;) Olisikohan riisiaterioilla ollut osuutta asiaan... Mitään muuta epäilyttävää en muistanut syöneeni. Olo onneksi rauhoittui vatsan tyhjentymisen ja levon myötä. Taisin pelastua arsenikin ansiosta.

Padangbain satamakaupunki vaikutti olevan reppureissaajaajien suosima paikka. Edullinenhan se toki oli, muttei mitenkään erikoinen tai sykähdyttävä paikka. Ei mitään ihmeellistä nähtävää eikä koettavaa. Sunnuntaina 14.3. järkkäsimme seuraavan etapin kyydin maanantaiksi ja Sämy yritti buukata meille hotellia Nyepin ajaksi. Tulossa oli siis Nyepi, balilainen uusi vuosi tiistaina 16.3. Nyepin aikana monet asiat ovat kiellettyjä, mukaan lukien kadulla kulkeminen, joten siksi meidän olisi siirryttävä seuraavaan kaupunkiin Candidasaan maanantaina. Sämy varasi meille huoneen Natia-hotellista vähän yskien; hinta oli aika ruotoinen. Hotellista ei lähetetty mitään vahvistusviestiä, joten jäimme epätietoisiksi oliko varaus mennyt perille ja olisiko meille huonetta. Lounaan jälkeen kävimme testaamassa kaupungin rannan, joka upeisiin paratiisirantoihin tottuneille oli suuri pettymys. Pohja oli epämääräinen, aallokko viskeli meitä miten sattui eikä vesi ollut kovinkaan puhdasta. Indonesialaisnainen oli uimassa ja tuli Stellalle hymyillen juttelemaan kanssamme. Tuli puheeksi, että olemme menossa Candidasaan ja nainen kertoi, että kaverillaan on siellä kiva hotelli, jossa huoneet ovat noin 200 000 Rp (15 eur). Keskustelun lopuksi Rose haki hotellin esitteen meille ja kehoitti sanomaan häneltä terveisiä jos ja kun menemme huonetta kyselemään. Niin sitä törmää juuri niihin ihmisiin joihin kuuluukin törmätä.. Olimme helpottuneita ettemme joutuisi maksamaan itseämme kipeiksi Nyepin ajan majoituksesta.

Lähdimme hakemaan ruokahalua pieneltä kävelyltä, joka osoittautuikin varsinaiseksi hikimaratoniksi iltapäivän kuumuudessa. Blue Lagoon -ranta kuulosti niin houkuttelevalta, että olisihan se nähtävä. Ikävä kyllä rannalle päästäkseen olisi ensin kivuttava jyrkkä mäki ylös ja sen jälkeen laskeuduttava portaat alas rantaan. Hikeä valuen minä Stella sylissäni, Sämy rattaita kantaen kapusimme portaat alas todetaksemme Sinisen Laguunin olevan varsin vaatimaton ranta. Pieni rantakaistale oli toki kaunis, mutta katsellessamme ihmisten uimaanmenoa totesimme pohjan olevan jotakin epämääräistä, ehkä korallia. Viilentävät juomat nautittuamme jaksoimme ajatella takaisin kylään kävelyä ja ruokahalukin oli herännyt sen verran, että istahdimme Topi's Inn -ravintolan pöytään. Hauskasti lila-oranssi-vihreällä sisustettu ravintola panostaa laadukkaisiin raaka-aineisiin ja tekee ruokansa ilman aromivahventeita. Näin pienen paikallisen tyttösen mutustelevan tuoretta mansikkaa ja kysyin tarjoilijalta mahtaako jälkiruokalistalta löytyä mansikoita. Juu, annokseen kuuluu mansikoiden lisäksi kermavaahtoa. Oih! Yksi sellainen siis jälkkäriksi!! Söimme ison mansikka-annoksen Sämyn kanssa puoliksi ja Stellakin maistoi elämänsä ensimmäistä mansikkaa. Vähän meni silmät sikkuralle, taisi olla hieman hapanta, mutta kolmeen palaan pilkottu mansu katosi pikkuhiljaa neidin masuun. On ne vaan NIIIIN hyviä!

Pienen ja ihastuttavan matkakumppanimme 9 kk synttäripäivänä teimme pienen, noin 20 min siirtymän Candidasan turistikylään. Paikka on joskus ollut ilmeisen suosittu rantakohde, sillä ranta on rakennettu täyteen matalia hotelleita ja ravintoloita. Olisikohan aallonmurtajien rakentamisen myötä käynyt vaan niin, että isot aallot eivät ole päässeet tuomaan rantaan uutta hiekkaa, ja hiekkarannat ovat pikkuhiljaa kadonneet meren uumeniin. Nyt kylän pitkä rantakaistale on nyrkin kokoista kiveä, joten eipä se paljoa uimaan houkuttele. Surullista.. Meille paikka edusti ainoastaan Nyepin viettopaikkaa ja tavoitteenamme oli löytää mukava hotelli, jossa olisi uima-allas. Rosen suositteleman hotellin esite taskussaan Sämy kurvasi paikallisen jantterin mopon tarakalla huoneen metsästykseen minun jäädessä Stellan kanssa Peraman toimiston eteen odottelemaan. Tyttö nukahtikin päivän ekoille päikkäreille rattaisiin, vaikka kylän läpi kulkevaa tietä ajavista autoista ja mopoista lähti melkoinen metakka. Paikan läpikulkumaisuus korostui vilkkaasti liikennöidyn tien myötä. Sämy palasi kolme neljä hotellia tsekattuaan ja sanoi Rosen suositteleman hotellin olleen mukava, mutta kaikki ilmastoidut huoneet olivat olleet täynnä. Lähinnä olleessa Fajar Candidasa -hotellissa oli ollut tilaa ja se oli ollut altaansa puolesta vielä parempi. Sinne siis. Sämy kuskasi mopomiehen kanssa rinkkamme hotellille ja minä kärräsin nukkuvan rinsessamme 50 metrin matkan perille. Hotellialue oli viehättävä, tien ja meren välissä olevalla tontilla oleva bungalowien muodostama kokonaisuus. Saimme huoneen läheltä merta. Hotellissa ei vaikuttanut olevan kuin kahdessa muussa huoneessa asukkaita, joten rauha oli taattu.

Olin edellisenä yönä herännyt pään jomotukseen joka edelleenkin häiritsi olotilaani, joten päätimme mennä altaalle rentoutumaan. Laiskasti köllöttelimme meren äärellä olleessa altaassa ja olimme juuri kuivattelemassa kun paikallinen mies tuli ehdottamaan veneretkeä White Beach'lle, Valkoiselle Hiekkarannalle. Energiatasoni huusi lepoa, joten tyrmäsin ajatuksen oitis. Ääh, ei me jakseta minnekään lähteä. Miehen jo poistuttua Sämy tokaisi, että olisi halunnut lähteä retkelle. Mies onneksi palasikin hetkisen kuluttua valokuvien kera, joissa ranta näytti oikein hienolta. Rannalta olisi kuulemma helppo snorklailla ja ruokaakin saisi rannan ravintoloista. Noh, mitä me tässä enää jahkaillaan, kamppeet kasaan ja menoksi! Onneksi sain itseni liikenteeseen, saisimme kuitenkin viettää koko seuraavan päivän altaan ympäristössä kun mihinkään ei saisi liikkua.

Venekuski kysyi haluaisimmeko pysähtyä matkalla snorklaamaan, mihin vastasimme myöntävästi. Hetkisen venematkan päässä oli kolme kivimuodostelmaa, joista keskimmäisen edustalle parkkeerasimme. Sämy kävi ensin uiskentelemassa kun Stella nukkui sylissäni. Sitten koitti minun vuoroni. Olen tähän asti käynyt snorklaamassa vain ja ainoastaan Sämy turvanani ja nyt olisi ensimmäisen kerran mentävä ihan soolona. Venekuskilla oli onneksi sopivat räpylät ja huomattavasti paremmat lasit kuin mitä meidän Intia-rupulasit ovat. Veneestä oli ensin päästävä veteen ja yleensä olen kavunnut vaivalloisesti portaita pitkin veteen päästäkseni. Nyt sekä Sämy että venekuski rohkaisivat minua: senkun hyppäät vaan, räpylät jalassa vauhti hidastuu eikä vaaaaaarallinen vesi pääse tunkeutumaan herkkään nenään. Pitkällisten suostutteluiden ja vakuutteluiden jälkeen puolittain hyppäsin, puolittain laskeuduin Sämyn kädestä kiinni pitäen veteen. Enkä kastunut edes kaulaan asti. Tätäkö minä olen niin hurjasti pelännyt?! Ensimmäisestä "koitoksesta" selvittyäni sain itseluottamusta ja lähdin hissuksiin polskimaan venekuskin viittomaan suuntaan. Vesi ei ollut onneksi kovinkaan syvää, joten en saanut paniikkikohtausta, vaan rauhallisesti ihailin vedenalaista maailmaa. Kieltämättä, tosi hieno snorklauskohde oli kyseessä. Korallia ja värikkäitä kaloja oli runsaasti ja vesi oli todella kirkasta. Hetkosen uiskenneltuani potkin itseni voittajana takaisin veneelle. Jee, eka soolosnorklaus oli kunnialla takana!

Stella uuvahti jälleen perämoottori pörinään, tällä kertaa isinsä syliin, ja nukkui tyytyväisenä noin 20 minuutin matkan White Beachille. Ranta oli pitkälti kalastusveneiden kansoittama, mutta toisessa päässä oli rivi aurinkotuoleja ja niiden takana pieniä ravintoloita. Venekuski kehoitti meitä menemään ravintoloista ensimmäiseen, joka olisi hänen kaverinsa paikka. Täällä kyllä aina pidetään kaverista huolta ja viedään turistit sinne missä frendillä on bisnestä. No, mikäpä siinä, semmoinen syyhkintä alkoi kun pääsimme ravintolalle. Edustimme 50 % ravintolan asiakaskunnasta ja arviolta 10 % koko rannan asiakkaista, joten saimme varsin hyvää kohtelua. Odottelimme varjossa kun henkilökunta ja venekuski järkkäsivät aurinkotuolit lähemmäs rantaviivaa ja siirsivät toisen aurinkovarjon tuolien suojaksi. Aurinko paistoikin polttavan kuumasti, joten varjot tulisivat tarpeeseen. Hiekka oli valkoisen ja mustan sekoitusta, joten se kuumeni hurjan kuumaksi. Jalkoja poltellen hilppasimme ravintolan suojista aurinkovarjojen alle. Jos vaikka Lime Sodat ottaisi näin kauniin päivän kunniaksi.. Paikallinen kaupustelija tuli rannekorujaan ja muuta rihkamaa kauppaamaan mutta ilmoitimme ettemme ole ostohalukkaita. Sitten mies kysyi olisimmeko hieronnan tarpeessa. Kysyin onko mies hyväkin hieroja johon vastaus tuli: koulut on käyty ja referenssejä löytyy. Intialaiseen tyyliin miehellä oli kehuvia kommentteja täynnä oleva pieni vihkonen, josta sai lueskella muiden turistien mielipiteitä. Oli muuten yhden lääkärinkin kehut ja oikein käyntikorttikin! Ihan kun se minuun hirmuista vaikutusta tekisi.. Kieltämättä hieronta edellisyön päänsäryn jälkeen tuntui varsin houkuttelevalta ajatukselta, joten uinnin ja soodaveden jälkeen ruokin mukeloni ja painuin rentoutumaan tunniksi. Mies kyllä osasi hommansa ja löysi hirmu kipeitä kohtia selästäni ja pakaroista. Stellan kantaminen tuntuu kropassa. Hieronnan jälkeen oli jalkapohjarefleksologian vuoro, jonka jälkeen mies teki kummallisen kiinalaisen vatsahieronnan. Vedin ensin syvään henkeä jonka jälkeen hengitin hitaasti ulos. Uloshengityksen aikana mies painoi kyynärpäällään navan vierestä ja voi elämä että se sattui! Ei itse painettuun kohtaan vaan kipu säteili jopa sormiin asti. Painanta loppui sisäänhengityksen myötä joten itse sai päättää koska riitti. Neljästä kohdasta navan eri puolilta mies painoi ja sanoi vatsassani olevan jännityksiä. Ensin sattuu ja sitten tekee hyvää. Uskotaan! Hieronnan päätteeksi siirryin ravintolan puolelle, jossa Sämy ja Stella odottelivat jo minua ja ruokatilaustamme saapuvaksi. Tuore, grillattu kala paistetun valkosipulin, riisin ja kasvisten kera oli aivan taivaallisen hyvää. Kukapa olisi uskonut, että moisesta rantakuppilasta saa näin hyvää ruokaa!

Uimaanmeno vaati nopeita jalkoja, sillä hiekka oli todella kuumaa. Stellan kanssa ei vaan uskaltanut kovinkaan syvälle mennä, sillä aallot olivat aika isot ja virtaus oli rannasta poispäin. Uiminen sai pikkuneidin väsymään, joten nukutin tytön rantatuoliin varjon alle. Päikkäreiden jälkeen ryhdyimme tekemään lähtöä, mutta Sämy kohtasi yllättävän haasteen yrittäessään maksaa ravintolalaskuamme: koko henkilökunta nukkui autuaana ravintolan penkeillä. Myös kapumme veti sikeitä. Liikettä syntyi kun Sämy hiippaili ravintolassa videokameran kanssa ja kuvasi materiaalia nukkuvasta väestä. Kapukin hieroi unet silmistään ja ymmärsi haluavamme takaisin Candidasaan. Veneemme luo ilmestyi viisi kuusi kalastajaa ja he auttoivat kapuamme nostamaan ja työntämään veneen vesille. Mukava putputtelu lupsautti jälleen Stellan silmät umpeen, monennetkohan päikkärit tyttö jo tänään vetäisi?! Kieltämättä helteessä oleskelu on väsyttävää.. Komeat maisemat viihdyttivät meitä matkan aikana ja aallon harjalla ratsastaen karautimme takaisin rantakivikkoon. Oikein loistava päiväretki oli takana! Hyvä että lähdimme matkaan.

Lähdimme illalliselle Candidasan hiljaiselle kylänraitille ja istahdimme tyhjään ravintolaan, jossa söimme mahi-mahi -kalaa pääruuaksi. Stella ei arvaamattomasta syystä kelpuuttanut kalaa pientä palaa enempää, ja hyvä niin, sillä ilmeisesti fisu oli vanhaa. Jo samana iltana minun vatsani alkoi käydä ja Sämy seurasi seuraavana päivänä. Arsenicum oli taas tarpeen. Eipä ole tällaisia ongelmia ollut kertaakaan Intiassa, kun söimme siellä pelkästään kasvisruokaa! Iltaa piristi kuitenkin Stellan ääntelyharjoitukset, joista saattoi erottaa neidin tokaisevan ensimmäisen kerran: Äiti. Superihanaa!

Nyepi eli balilainen uusi vuosi alkoi osaltamme hiljaisissa merkeissä. Olimme edellisenä iltana sopineet, että puhumme mahdollisimman vähän päivän aikana. Päivä on Silent Day eli hiljainen päivä, jolloin osa balilaisista viettää koko päivän hiljaisuudessa rukoillen ja meditoiden. Loputkin ovat ilman TV:tä, vaikkakin nykyään DVD:t pelastavat hypnoosilaatikon palvojat. Olimme sisäänkirjautumisen yhteydessä saaneet hotellilta ohjelapun, jossa sanottiin valojen ja kynttilöiden olevan kiellettyjä, kuten myös matkustamisen, kadulla kävelemisen, kovaäänisen puhumisen, nauramisen ja musiikin soittamisen. Vakavasti olimme siis ohjeet ottaneet. Myöhäinen aamiainen sopi meille vatsatautisille ja hämmennyinkin hieman, kun tajusin hotellinväen jaarittelevan keskenään niitä näitä ja viereisessä pöydässä istuneen saksalaisparin jauhavan dadaa. Me nautimme aamupalan hiljaisuudessa, mukavaa välillä niin.

Vaikka kaduilla ei saanut kulkea, hotellin alueella sai liikkua vapaasti, joten siirryimme viettämään päivää altaan reunalle. Liotimmekin itseämme oikein kunnolla ja Stellan pienet varpaat olivat huvittavan näköiset ollessaan aivan kurttuiset. Kaksi muuta hotellissa majailevaa paria ei tuntuvan välittävän "hiljaisesta päivästä" vaan melskasi altaalla saksaksi. Mekin aloimme lipsua puhumattomuudesta ja saimme yhden keskustelun päätteeksi päätettyä, että otan ensimmäisen hoitovapaajakson heinäkuun 2011 alkuun asti. Stella on silloin kaksivuotias.

Hotellin ravintola oli ilmoitettu olevan auki iltaseitsemään asti ja oletin meidän nauttivan illallista kynttilävalossa tai kokonaan ilman valoja. Hämmästykseni oli suuri, kun ravintolasalissa olikin täydet valot. Tarjoilijanainen sanoi, että valot ovat ok illallisen ajan ja sanoi, että voimme toki pitää valoja päällä huoneessammekin. Olimme ensin luulleet, että koko saarella ei ole sähköjä Nyepin aikana. Kun selvisi, että näin ei ole asianlaita, luulimme, että valoja ei saa käyttää ollenkaan. Mutta sitten selvisi, että valotkin ovat ok. Ainoastaan ulkovaloja ei saa laittaa päälle. No tämähän helpottaa tilannetta, ajattelin. Olin jo varautunut kynttilöin ja miettinyt, että kannettavan näytöstä saisimme valaistusta kunnes painuisimme untenmaille kahdeksan yhdeksän maissa. Oli päivä varmasti erikoinen paikallisten mielestä, kun liikennettä ei ollut laisinkaan ja suurin osa porukasta vietti päivänsä kotona.

Olemme tänään siis tehneet retken Libertylle, US Navyn rahtilaivan hylylle. Hieman hermostuneena ilmoitin autossa, että haluan mennä ensimmäisenä, jotten joudu jännityksellä odottamaan vuoroani Sämyn ollessa vedessä. Rantaan päästyämme näimme parikymmentä laitesukeltajaa valmistautumassa sukellukseen ja hihitellen vedin kanadalaisnaiselta lainaamani pelastusliivit päälleni. Noh, kukin sukeltaa tyylillään ;) Sämy järkkäsi minulle sukellusoppaan seurakseni. Nuori kaveri neuvotteli diilin itselleen ja lupasi johdattaa minut hylyn luo. Sämy jäi Stella sylissään rantaan odottamaan kun vedin rantavedessä räpylät jalkaan ja sylkäisin sukelluslaseihin huurteenestot. Hylky sijaitsee vain noin 10-20 metrin päässä rannasta, joten hyvin pian olimme sen luona. Joku snorklaajanainen sekoili edessämme ja oppaani ajautui muutaman metrin päähän minusta. Katselin allani möllöttävää hylkyä ja tunsin paniikin nousevan sisälläni. Yritin pitää itseni rauhallisena, hengittelin hitaasti ja sanoin kaiken olevan hyvin. Ojensin kättäni opasta kohden ja hän onneksi näki sen ja tarttui siihen. Loppusukelluksen söpöilimmekin sitten käsi kädessä :) Tunsin oloni turvalliseksi ja hyväksi. Niin olisin Sämynkin kanssa sukeltanut. Kundi johdatti kulkumme laivan rungon suuntaisesti ja välillä hän osoitteli kaloja ja muuta nähtävää. Sitten näimme aivan valtavan kalaparven. Kalat olivat noin 40 cm mittaisia joten varsin isoja ja niitä oli paljon. Siis todella paljon! Parvi oli ihan uskomattoman suuri ja kaloja tuntui olevan kaikkialla. Uimme aivan parven vieressä ja pysähdyimme ihailemaan sitä. Hylky oli toki hieno nähdä, mutta melkein hienompaa oli nähdä kalojen paljous. Sämy oli sukellusvuorollaan nähnyt kuinka joku snorklaaja oli sukeltanut hylyn sisälle asti. Itse hän ei ollut pystynyt siihen kun ei saanut paineita tasattua ja korviin oli alkanut sattua. Noin parinkymmenen minuutin polskimisen jälkeen olin nähnyt riittävästi ja viittilöin oppaalleni, että mentäisiin takaisin rantaan. Olipa hieno kokemus! Olin ylpeä itsestäni että olin uskaltautunut veteen ja snorklaamaan moiseen kohteeseen. Vesi ei ole mitenkään luontainen elementti minulle, joten rohkeutta temppu vaati. Sämy kävi tekemässä vajaan puolen tunnin sukelluksen, jonka jälkeen kävelimme takaisin autolle ja pyysimme kuskiamme viemään meidät kylän lääkärille. Sämy halusi käydä näyttämässä sitkeätä varpaanvälihaavaansa lekurille. Lääkäri ei kuitenkaan ollut paikalla, joten Sämyn piti palata iltapäivällä uudelleen vastaanotolle.

Paluumatkalla poikkesimme katsomassa paria hotellia, joissa olisi uima-allas ja päätimme huomenna vaihtaa hotelli Kusumajaya'an. Siellä olemme 22.3. asti, joilloin lähdemme Kutalle. Kuta on lähellä lentokenttää, joten sieltä on mukavampi lähteä valumaan kotiin päin. Kuvia emme saa nyt tällä kertaa ladattua, katsotaan josko huomenna onnistuisi.

Halauksin,
-SsS-

ps. ei mitenkään vähäisimpänä uutisena, mutta viimeisimpänä tapahtumana: Stella seisoi tänään hetkosen ilman tukea! Siis noin viisi millisekuntia, mutta kuitenkin :) Kovasti neiti pyrkii ylös. Seisominen on kivaa.

Lombok - Kuta

Kirjoitettu eilen torstaina, 11.3.2010..

Lainaus edellisestä blogientrystä: "...siirtyä huomenna Lombokille Dolphins Lodge'en. Siellä pitäisi olla valkohiekkainen ranta ja kivat bungalowit." Ja kattia kanssa. Epäuskoisina katsoimme hotellia, tai vankila-aluetta, jonne Gili Nanggun vene meidät jätti. Voisimmekohan mennä takaisin saarelle..? Pari hassua bungalowia oli ahdettu maantien ja betoniporsailla padotun meren väliin. Rantaa ei ollut ollenkaan ja koko rakennelmaa rajasi korkea muuri, joten olo oli kuin Alcatrazilla konsanaan. Huoneeseen, joka meille osoitettiin, käynti oli ravintolan kohdalta, eikä siinä ollut kylpyhuonetta laisinkaan. Ilmastoinnista nyt puhumattakaan. 250 000 Rp (19 €) huoneesta, jossa on yhteiskäytössä vessa ja suihku!? Lisäksi hotelli vaikutti olevan keskellä ei-mitään, joten sieltä käsin ei olisi mitään tekemistä eikä minnekään menemistä. Ryhdyimme keskustelemaan. Mitä jos saisimme järkättyä kuljetuksen Kutaan (ei siis Balin Kutaan vain Lombokin Kutaan). Sämy kysyi hotellin mieheltä mitä kuski ja auto maksaisivat. Mies sanoi hinnan olevan 400 000 Rp, eli ihan kohtuullinen. Seuraavaksi Sämy kysyi voisiko mies järjestää meille kuljetuksen täksi päiväksi. Tässä vaiheessa mies tajusi, että emme olekaan jäämässä hotelliin ja rupesi selittämään jotakin varauksestamme. Olimme toki edellisenä päivänä pyytäneet Gili Nanggulta soittamaan Dolphins'iin ja varaamaan meille huoneen, mutta silloin meille oli sanottu, että paikassa tosiaankin on valkohiekkainen rantsu. Mies sanoi, että aamulla joku olisi halunnut tulla meidän huoneeseemme asumaan, mutta mies oli joutunut käännyttämään matkalaisen, koska meillä oli varaus. Älä nyt hullujas puhu! Olimme lähteneet Nanggulta klo 9 ja kello oli nyt 9:45, joten olimme ehtineet ihmetellä tilannetta Dolphinsin ravintolassa noin 15 minuuttia. Mies sanoi haluavansa 100 000 Rp jos emme jäisi huoneeseen. Minulla paloi päreet aivan totaalisesti. "Ensinnäkin sinä olet valehtelija, täällä ei TODELLAKAAN ole ollut ketään tänä aamuna haluamassa meidän huoneeseemme ennen kello kymmentä. Toisekseen täällä on muitakin vapaana olevia huoneita." Naarasleijonan voimin nostin omani ja Sämyn rinkat huoneesta ravintolan puolelle miestä samalla läksyttäen: "Me emme todellakaan maksa mitään sataatuhatta sinulle. Voimme maksaa 50 000 Rp jos hommaat meille auton pikaisesti, jotta pääsemme jatkamaan matkaa." Mies lopetti höpöjen puhumisen ja lupasi järkätä meille autokyydin. Olemme tähän asti matkustaneet siten, että olemme aina järkänneet kuljetukset etukäteen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hoidimme homman lennosta.

Mies soitti jollekin tutulle autokuskille ja Sämy ryhtyi känny-yhteydellä buukkaamaan meille hotellia. Kävelin Stellan kanssa kurkkaamaan naapurissa olevaan pieneen hindu-temppeliin ja hetkisen kuluttua kulunut minibussi matkustajineen kurvasi paikalle. Jotakin matkustajille tapahtui, sillä kuski ajoi auton hotellin pihaan ja kaikki matkustajat olivat hävinneet. Kaipa kuski sai meistä paremman diilin, joten matkalaiset hoideltiin muulla kyydillä eteenpäin. Sämy yritti buukata meille huonetta jo aiemmin tsekkaamastamme neljän tähden Novotelista, mutta sivut eivät toimineet, joten emme saaneet huonetta varatuksi. Noh, mennään paikanpäälle ja katsotaan millä hinnalla he meille huonetta hotellista tarjoavat. Juttelin vielä hetkisen hotellissa kolme yötä majailleiden saksalaisten kanssa. Pariskunta vaikutti ihan tyytyväiseltä omituiseen hotelliin. Sanoivat maksavansa 500 000 Rp yläkerran isosta huoneesta. Ihmettelimme vähän miksi joku haluaisi jäädä moiseen mestaan ja seuraavaan paikkaan päästyämme ihmetyksemme senkun kasvoi..

Niin karistimme matkaopas Lonely Planet'n mukavaksi ja viihtyisäksi paikaksi mainostaman "vankilan" tomut jaloistamme ja aloitimme matkan, jälleen kerran, minibussilla Kutalle. Kuski puhui englantia oikeastaan ei ollenkaan, mutta se sentään selvisi, että matka kestäisi kolme tuntia. Stella nukahti heti liikkeelle lähdön jälkeen ja koisasi tunnin verran. Kartan mukaan seurasimme matkan edistymistä, ja totesimme olevamme jo varsin lähellä Kutaa. Ei tähän kolmea tuntia mitenkään mene. Tie Kutalle oli kaikessa surkeudessaan huvittavan säälittävä. Alkumatkan kohtuullinen tie vaihtui aivan järkyttäväksi perunapelloksi, jossa kuski yritti epätoivoisesti väistellä suuria kuoppia. Sitten perunapelto loppui kuin taikaiskusta, kun kuski kurvasi liittymäntapaisesta uuden näköiselle leveälle maantielle. No nythän matkanteko sujuu! Ilomme loppui lyhyeen, kun tie yllättäen päättyi ja taas kurvattiin perunapellon puolelle. Vielä kaksi pätkää uutta hienoa tietä oli rakennettu ja niiden väliin oli jäänyt noin 1,5 kilometrin pätkät perunapeltoa. Aivan käsittämätön tapa rakentaa tietä! Miten täkäläiset voivat edes kuvitella isompien turistimäärien haluavan tulla tänne, jos tiestö on tällaisessa kunnossa? Lombokin oma lentokenttä nimittäin avataan lähiaikoina ja saarelle odotetaan suurta turistiryntäystä.

Reilun 1,5 tunnin matka jälkeen ajoimme Novotelin pihaan. Sämy lähti Stella sylissään kysymään millä hinnalla huoneen saisi. Normaalisti 950 000 Rp maksavan huoneen hinta olisi netin kautta ollut 800 000 Rp aamupalan kanssa. Sämy selitti respan naiselle, että oli yrittänyt varata huonetta netin kautta, mutta sivusto ei ollut toiminut. Nainen kävi takahuoneessa keskustelemassa ilmeisesti pomonsa kanssa ja palasi hetkisen kuluttua tarjouksensa kera. Minäkin olin paikalla kuulemassa, kun nainen sanoi, että voisivat antaa meille huoneen aamupalan kera hintaan 700 000 Rp (52,50 €). Laskeskelimme päässämme, että hinta olisi edullisempi kuin netin kautta. Loistavaa! Kävimme vielä katsomassa huoneen, joka oli ihan perushotellihuone, mutta tuntui ilmastointeineen ja kuumine vesineen ihan luksukselta. Tokihan täällä palaa rahaa ihan eri tavalla kuin jossakin tavallisessa hotellissa asuessamme. Kaikki maksaa ihan sumeasti. Jos meillä menee normaalisti asumiseen ja syömiseen noin 50 €/päivä, täällä menee rahaa tuplamäärä. Muistelimme ilmastoidussa huoneessa lötkötellessämme Dolphinsin saksalaispariskuntaa, joka maksoi 500 000 Rp bungalowistaan. Hinta tuntui entistä järjettömämmältä.

Kello oli hädin tuskin kaksitoista, joten meillä oli koko päivä aikaa nauttia hotellin uima-altaista ja auringosta. Lounaan jälkeen otimmekin aurinkotuolit lastenaltaan vierestä. Hotelli sijaitsee upeassa merenpoukamassa. Valkohiekkaista rantaa piisaa noin 500 metriä. Aallot murtuvat kohisten noin sata metriä rannasta, jossa merenpohja ilmeisesti nousee nopeasti, joten rannassa meri on lähes tyyni. Stella tykkäsi polskutella uimarenkaassaan istuskellen 120 cm syvässä altaassa, jossa muutama puu loi mukavasti varjoa. Uinnin jälkeen päikkärit maistuivat aurinkotuolissa, jonka aikana ehdin joogata hetkisen altaan reunalla.

Sämyn lounaaksi syömä kasvispitsa sai hänen vatsansa taas protestoimaan, joten illallisbuffeen hän jätti väliin ja otti vain kevyen katkarapunuudelikeiton. Minä taas otin tarjolla olevan semibuffeen, jossa sai valita pääruuan kuudesta eri vaihtoehdosta ja lisäksi syödä alkupala- ja jälkiruokapöydistä niin paljon kuin sielu (ja vatsa) sietää. Hinta vähän yskitytti: 165 000 Rp plus verot ja palvelumaksu eli lähemmäs 200 000 Rp yksi illallinen. Valitsemani katkarapupasta osoittautui surkeaksi valkoisen pastan ja tomaattikastikkeen yhdistelmäksi, joten keskityin pääasiassa erilaisiin salaatteihin sekä jälkiruokapöydän antimiin. Tiramisua nautin kolme palaa ja muitakin jälkiruokakakkuja viisi palaa, joten ähkyhän siitä tuli. Stella söi tyytyväisenä pastaa sekä pieniä määriä muita tarjottuja ruoka-aineita. Taisimme olla kaikki ruuistamme kylläisiä sekä onnellisia viileästä asumuksestamme, sillä nukuimme kaikki mainiosti. Stellakin heräili vain pari kolme kertaa.

Tänään asemoimme itsemme mahdollisimman myöhään aamiaisbuffettiin. Suunnitelmanamme oli syödä itsemme lähes kipeäksi aamiaisella, jotta pärjäisimme klo 19 illalliskattaukseen asti. Lounaalla kun täällä menee helposti 300 000 Rp, mikä on normaalisti koko päivän aterioidemme hinta. Aamupalalla olikin tarjolla jos jonkin moista herkkua, joten täytimme itsemme niin vohveleilla, letuilla kuin tuoreilla hedelmillä ja munakkailla. Stellan aamiainen koostui vesimeloonista, nuudelista, rusinoista, maissihiutaleista (Corn Flakes) ja Ginseng-teestä :) Klo 10:15 vyöryimme ulos aamiaisravintolasta ja siirryimme rannalle bambukatokseen. Meressä uinti osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Ranta koostuu tässä kohdin kohtuullisen suurista pyöreistä hiekanjyvistä, joten hiekka on hyvin upottavaa. Lisäksi merenpohja on heti rannan jälkeen täynnä meriheinää, joten siinä ei ole kiva kävellä. Olemmekin tyytyneet altaassa uiskenteluun. Stella tuossa nukkuu juuri päikkäreitä nakupellenä. Ehti muuten yhdet kakat vääntää pyyhkeelle kun Sämy oli "lapsenvahtina" minun kirjoittaessani blogitekstiä. Eikun tyttö ja pyyhe mereen ja kikkareet aalloille killumaan! Pienet kalat saivat herkkupalat lounaakseen ;)

Sämy kävi aamusella tutkailemassa seuraavan kylän meininkiä, jos olisimme siirtyneet sinne huomenissa. Vaikutelma oli ankea: kylä on likainen ja ranta hieno, mutta tyhjä ja puuton. Rannalla emme siis voisi olla, sillä emme voi olla suorassa auringonpaisteessa. Siirrymme siis huomenna Kutan keskustaan johonkin vähän halvempaan hotelliin ja järjestämme seuraavaksi päiväksi kuljetuksen takaisin Balille. Balilla jäämme todennäköisesti pariksi päiväksi Padangbain satama- ja rantakaupunkiin. Sen jälkeen meillä olisi vielä 9 yötä Balilla ennen lennon lähtöä Denpasarista Hong Kongiin.

Olotila löysistyy varsin nopeasti tällaisessa resortissa lokoillessaan eikä olo tunnu yhtään että lomailisi Indonesiassa. Tällainen paikka kun voisi olla ihan missä paikassa tahansa. Täällä kun koko lomansa viettäisi, ei kyllä näkisi yhtään aitoa Indonesiaa.

Auringon paahteiset halaukset!
-SsS-

Kuvia ja video edelliseen blogitekstiin

On kivaa olla 34-vuotias ja suloisen tyttösen Äiti.











Hei vaan Scallywags'sta!













Auringonlasku kruunasi syntymäpäiväni illan.









Tyytyväinen asiakas matkalla Lembarin satamasta Gili Nanggulle, koivet oikosenaan.









Päiväunet maistuvat isälle ja tyttärelle bambumajassa rannalla.












Gili Nanggun pojjaat tykästyvät Stellaan kovin.









Telkkariryhmän kuvauksissa. Stella-kilpikonna on pääsemässä uuteen elementtiin.









Stella naureskeli kovasti Binta-koiralle. Äitiä vähän pelotti, mutta kiltti koira onneksi oli.












Sämy nauttii ylhäisessä yksinäisyydestä rannasta.









Gili Nanggun keittiötunnelmaa.









Gili Nanggun ranta oli UPEA!









Kolme ässää.









Videossa Stella nousee seisomaan äidin pitäessä käsistä kiinni. Hurraa!

Gili Air to Gili Nanggu

Pahoittelemme, että raportoinnissa on ilmennyt pidempi katkos. Tämä lomailu on välillä niin rankkaa, että auringonotto ja uiskentelu häiritsevät kotiväelle raportointia.. ;) Mutta asiaan..

Viimeiset päivät Gili Air'lla kuluivat hieman haikeissa merkeissä. Paikka oli niin mahtava, että tuntui ikävältä lähteä, mutta huomasimme 12 yön viipymisen jälkeen olevamme jo hieman erillään "normaalista" maailmasta. Saaren rauha oli siis tehnyt tehtävänsä: olimme rentoutuneet ja auringonpaahtamat. Toiseksi viimeisenä Air-päivänä törmäsimme rannalla venäläisperheeseen, jonka 14 kk ikäinen Gaiana-tyttö sukelteli vedessä kuin kala. Ihailimme tytön menoa ja tytön vanhemmat opastivat meitä vauvauinnin saloihin. Hieman hermostuneina päätimme kokeilla mitä Stella tykkäisi vedenalaisesta maailmasta. Luovutin tytön Sämyn syliin, joka puhalsi Stellan kasvoille, sanoi "sukellus" ja painui veden alle tyttö sylissään. Muutaman sekunnin sukelluksen jälkeen perheeni ilmestyi pinnalle ja Stella ihmetteli tilannetta rauhallisena, silmät hieman merivedestä punoittavina. Jee! Hienosti sujui ensimmäinen sukellus! Vauvauinnin ideana on, että lapsi lopettaa hengittämisen hetkeksi, kun hänen kasvoilleen puhaltaa. Refleksi voi ilmeisesti lakata muutaman kuukauden iässä, mutta Stellalla se näytti vielä toimivan. Sämy kokeili vielä muutaman kerran veden alle painumista Stellan kanssa, jonka jälkeen venäläiset näyttivät meille Babygymnastic'ia eli vauvajumppaa. Jumppa näytti enemmän akrobatialta kuin rauhalliselta venyttelyltä: Gaiana pyöri väkkäränä isänsä ohjaamana ilmassa. Meno näytti todella hurjalta, mutta äiti rohkaisi meitä opettelemaan muutaman helpon jutun ja aloittamaan niistä. Kokeilinkin paria nostoa ja Stella näytti tykkäävän niistä. Tyttö on vaan noin 1,5 kertaa Gaianan kokoinen, joten esim. käsivarsista nostettaessa niiden täytyy kestää suurempi paino. Ja kun Stella on vielä harjaantumaton akrobaatin alku, täytyy nostot aloittaa rauhallisesti. Mutta joka päivä kun harjoittelee, kohta Stellakin lentelee ilmojen halki.

Torstaiaamuna söimme viimeisen aamupalan Kaluku-bungalowhotellilla ja vilkutimme hyvästit erittäin mukavalle henkilökunnalle cidomon kyydistä. Hevosmies kuljetti meidät 10 minuutin matkan lauttarantaan, jossa odotimme muiden turistien kanssa veneen lähtöä Lombokille, Bangsalin rantaan. Lahden ylitys oli nopeasti takana ja siirryimme odottamaan minibussin lähtöä "bussiterminaaliin". Totesimme, että näihin siirtymiin kuluisi aikaa vain murto-osa nykyisestä jos joka välissä ei tarvitsisi odotella kyydin lähtöä. Minibussin lähtöäkin odotimme taasen puolisen tuntia. Onneksi matka Senggigin rantakaupunkiin ei kestänyt kuin noin 45 minuuttia, joten olimme hyvissä ajoin kaupungissa valmiina hotellin etsintään. Jäimme Stellan kanssa odottamaan kun Sämy lähti kiertämään majoituspaikkoja. Sämy saikin paikalliselta mieheltä mopokyydin, joten kiersi sujuvasti kolme neljä hotellia ja päädyimme jäämään lähinnä olevaan Dharmarie-hotelliin. Hotelli on varmasti joskus ollut hieno paikka, mutta aika on tehnyt paikalle tehtävänsä ja bungalowit olivat asialliset mutta hieman kuluneet. Bungalowissa oli kuitenkin ilmastointi, jääkaappi ja ulkoilmakylpyhuone, joten mainio paikka meille. Lisäksi sijainti lähellä ravintoloita ja kauppoja oli ideaali; emme joutuisi kävelemään pitkästi asioita hoitaessamme.

Kävimme huuhtelemassa matkan hiet meressä. Hotellin sijaitsee aivan meren äärellä, täysin tyhjällä rannalla. Ainoat ihmiset olivat muutamat myyjät, jotka yrittivät kaupitella meille saronkeja ja t-paitoja. Ranta ei kuitenkaan ollut Gili Air'n veroinen, vaan hieman tummempaa ja upottavampaa hiekkaa. Ranta myös syveni aika nopeasti, joten tyydyimme polskimaan rantavedessä. Hotellin pihalla kasvaa suuria puita ja nurmikkoalue kutsui ulkoilemaan. Otimmekin ranta-alustamme mukaamme ja menimme ison puun varjoon nurmikolle, aivan rannan tuntumaan köllöttelemään. Stella ja Sämy leikkivät yhdellä viltillä ja minä joogasin toisella. Mikä ihmeellisen ihana paikka tehdä asanoita! Merituuli puhalsi, aallot löivät rantaan kohisten ja puu loi viilentän varjon iltapäivän kuumuuteen. Tunsin miten elävöittävä energia täytti minut. Joogan jälkeen imetin Stellan ja tyttö nukahtikin syliini. Laitoin neidin rattaisiin nukkumaan ja Sämy teki muutaman minuutin rauhoittavan kävelyn rattaita työnnellen. Itse istuuduin viltille meditoimaan. Maa-, vesi- ja ilma-elementit olivat vahvasti läsnä.

Hyvillä mielin lähdimme ruuan etsintään kaupungille. Senggigi on varsin pieni rantakaupunki, jossa lähes kaikki ravintolat ja kaupat ovat sijoittuneet kaupungin läpi kulkevan tien varrelle. Tiestä lähtee muutama kapeampi katu merta kohti, kohti suurempia hotellikomplekseja. Olemme nähneet esim. Gili Air'lla huomattavasti parempia rantoja, joten ihmetyttää miksi joku haluaisi viettää lomansa Senggigissä, kun vähällä vaivalla pääsisi Gili Air'lle. Ennen illallista poikkesimme kaupungin suurimpaan matkamuistomyymälään, joka osoittautuikin varsinaiseksi aarreaitaksi. Liikkeen kaikissa tuotteissa oli hintalaput, joten tinkimistä ei tarvitsisi harjoittaa. Hintoja tutkaillessani totesi liikkeen olevan todella edullinen hinnoiltaan. Ja täynnänsä mitä upeampia sisustustavaroita, juuri meidän makuumme: tummasta puusta veistettyjä tauluja ja koriste-esineitä, Buddha-tauluja ja -patsaita, metallisia kynttilänjalkoja eksoottisista aiheista... Sämy kysyi ihan huvikseen mitä maksaisi suurehkon puisen patsaan lähettäminen Suomeen ja ystävällinen miesmyyjä (ja ilmeisesti liikkeen omistaja) kertoi, että paketin hinta veroineen ja vakuutuksineen olisi noin 800 000 Rp (60 €). Mutta samaan pakettiin voisi laittaa tavaraa 20 kg! Tästähän innostuimme kovasti. Meidänhän kannattaisi valikoida sopivasti tavaraa ja lähetyttää ne Suomeen laivarahdilla. Sämy vähän "kirosi" kauppaan menemistä ja totesi tämän tulevan kalliiksi. Mutta kerrankin voisimme hankkia jotakin erikoista ja isompaa kotiimme, kun matkatavarana ei oikein mitään isompaa viitsi kanniskella. Päätimme palata kauppaan seuraavana päivänä, sillä nälkä alkoi olla jo melkoinen ja Stellalla alkoi uniaika lähestyä.

Perjantaiaamuna päätimme lähteä kävellen rantaa pitkin Senggigin päähiekkarannalle. Hotellimme sijaitsee tästä rannasta yhden poukaman etelään, joten matka ei ollut kummoinen, mutta niemenkärjen jälkeen vähäinenkin päällystys loppui ja Sämy joutui raahaamaan rattaita minun kantaessani Stellaa. Homma kävi liian raskaaksi upottavassa hiekassa, joten parkkeerasimme Senggigi Beach Hotel'n edustalla oleville rantatuoleille. Stellaa rupesi väsyttämään, joten ryhdyin imetyspuuhiin Sämyn hakiessa läheiseltä baaritiskiltä vettä. Ehdin imettää ja laskea Stellan rantatuolille nukkumaan Sämyn jo uiskennellessa meressä, kun hotellin henkilökuntaan kuuluva mies tuli vartijan kanssa kyselemään olemmeko hotellin asiakkaita. Sanoin olevamme viereisestä hotellista, jolloin mies sanoi tuolivuokran olevan 30 000 Rp/kpl (2,50 €). Koin tilanteen tosi epämukavaksi; olinhan imettämässä ja hoivaamassa vauvaani, kun tullaan vartijan kera hätyyttelemään. Jätin jo heränneen ja itkevän Stellan tuoliin köllöttämään ja huusin Sämyn vedestä. Stella onneksi rauhoittui ja nukahti uudelleen nostettuani hänet rattaisiin, mutta oma mieleni oli erittäin tuohtunut tilanteesta. Olin valmis lähtemään moisesta paikasta. Sämy rauhoitteli minua ja sanoi, että voimme jäädä hetkeksi tuoleille. Vein vieressä seisoneelle miehelle 60 000 Rp ja sanoi mitä mieltä olin hänen käytöksestään. Omat fiilikset eivät kohentuneet vaikka kuinka yritin rauhoitella itseäni ja tolkuttaa, että kaikilla vaan ei ole käytöstapoja. Joten pian Stellan päikkäreiden ja pikaisen uinnin jälkeen karistimme kökkömestan hiekan varvastossuistamme ja lompsimme Senggigin keskustaan matkamuistomyymälään.

Myymälässä kävimme hylly hyllyltä koko paikan lävitse ja kokosimme mieleiset esineet kassan viereen kasaan. Lopulta, reilun tunnin jälkeen, meillä oli kohtuullinen keko puisia seinätauluja, vajaan metrin korkuinen lohikäärmekynttilänjalka, puinen tarjoiluastia ja muutama pienempi esine. Kävimme pikaisen karsinnan ja päätimme; nämä ostamme. Myyjä katseli pinoamme ja sanoi, että tavarat on pakattava kahteen laatikkoon. Lohikäärme ja muutama muu omaansa ja taulut ja seinäkoristeet omaansa. Noh, laskua lähetyksille tuli tuplamäärä, mutta silti rahti ovelta ovelle vakuutuksineen olisi noin 120 euroa. Laitoin Visan vinkumaan ja noin kolmen kuukauden kuluttua voimme odotella tavaroita saapuvaksi Tikkurilaan.

Hoidimme välttämättömät kaupassakäynnit Senggigissä ja valmistauduimme seuraavan päivän siirtymään Gili Nanggulle. Gili Nanggu on Lombokin edustalla oleva pieni yksityisomistuksessa oleva saari, jolla on vain yksi hotelli. Onneksi siirtymä oli lyhyt, sillä Sämy sai illalliseksi syömästään kanacurrystä lievän ruokamyrkytyksen. Vatsaa kipristeli kovasti ja kaikki pyrki tulemaan alakautta ulos. Noh, jos jonkun on oltava kipeä, Sämy on "paras" vaihtoehto... Päästäksemme Nanggulle matkustimme jälleen kerran minibussilla. Tällä kertaa tunnin matka Senggigistä Lembar'n satamaan oli varsin lyhyt ja iloksemme meitä oltiin satamassa jo vastassa. Lapussa luki "Mr Sam, Stella" :) Ystävällinen mies kuljetti meidät perinteisellä sivuponttooniveneellä puolen tunnin matka Nanggulle. Saaren valkohiekkainen ranta kiersi pienen niemenkärjen ympäri ja aallot löivät leppoisasti lähes autiolle rannalle. Tsekkauduimme sisään ja pyysin että pääsisimme heti bungalowiimme, Sämy olo oli huonontunut. Bungalowimme sijaitsee rannan tuntumassa ja se on kaksikerroksinen lumbur (riisilato). Yläkerrassa on huone ja parveke merelle. Parisängyn päälle on viritetty hyttysverkko ja viilennystä tuo parvekkeen oven päälle asennettu tuuletin. Huoneen alla maan tasossa on avoin oleskelutila sekä kulku erilliseen kylpyhuoneeseen. Kylppäri on siinä mielessä alkeellinen, että ainoastaan yhdestä hanasta tulee merivettä. Vessa onneksi toimii joten peseydymme lähinnä meressä. Hotelilla on alkamassa putkenvetoprojekti Lombokilta, jolloin huoneisiin saadaan makeata vettä suihkuihin.

Sämyn jäädessä huoneeseen lepäämään lähdin Stellan kanssa lounaalle ja tutustumaan saareen. Saarella näytti pyörivän oranssipaitaista henkiökuntaa. Monikaan ei näyttänyt tekevän mitään vaan siestan vietto taisi olla käsillä. Respasta löysimme yhden miehen joka rupesi höpöilemään Stellan kanssa. Hän esitteli meille kilpikonnafarmin, jonne on pelastettu vauvakilpikonnia, ilmeisesti jo munavaiheessa. Suloiset, noin kämmenen kokoiset vauvakilpparit uiskentelivat matalassa vedessä omassa altaassaan ja vanhemmat, parin vuoden ikäiset, kilpikonnat omassaan. Indonesian valtio antaa 100 000 Rp per vapautettu kilpikonna, joten parivuotiaita kilpikonnia vapautetaan aina silloin tällöin. Ravintolarakennus näytti autiolta mutta yksi mies ilmestyi paikalle kun Stellan kanssa astelimme sisään. Jos joku on elämäänsä ja työhönsä kyllästynyt, tämä kaveri voittaisi MM-kultaa lajissaan. Voi sitä laahustuksen määrää kun piti käydä tilaus viemässä keittiön luukulle! Huokaisten hän kantoi vesimelonimehun pöytäämme. On se tietysti rankkaa olla paratiisisaarella töissä..

Hotelli vaikutti lähes tyhjältä. Neljässä parvekkeellisissa bungalowissa oli asukkaita, mutta muuten paikka vaikutti autiolta. Ranskalaiset miehet ilmestyivät lounastaessani ravintolaan. Heidän lisäkseen vieraina olivat hollantilainen keski-ikäinen naispari ja niin ikään hollantilainen pariskunta. Lounaan jälkeen kävimme Stellan kanssa testaamassa saaren uiskenteluominaisuudet. Ihana, hienohiekkainen ranta jatkui hitaasti syvenevänä merenpohjana, joten mukavahan lämpimässä vedessä oli polskia. Hiekkarannalla pällistellessämme ja maisemaa ihaillessamme huomasin veneen parkkeeraavan saaren laituriin. Joku kameraryhmä näytti astelevan veneestä saareen. Henkilökunta tiesi kertoa, että kyseessä on indonesialaisen Trans7-kanavan ruokaohjelman kuvaukset. Tämähän on mielenkiintoista, tuumin. Sämyn olotila jatkui heikkona, joten päädyimme syömään illallista huoneessamme. Stella uuvahtikin kalanpalat masussaan jo kahdeksan maissa, eikä meidänkään tarvinnut kauaa unta houkutella. Ilmastoimaton bungalowimme oli varsin hikinen paikka nukkua, joten aika rauhaton yö oli edessä.

Aikainen nukkumaanmeno sai Stellan heräämään sunnuntaiaamuna heti kuuden jälkeen, joten olimme myös aikaisin aamiaisen haussa ravintolassa. Sama huokaileva jantteri oli jälleen tarjoilijana. Siirryimme aamiaisen jälkeen viettämään päivää rannan bambukatokseen. Neljän tolpan varassa on katto jonka alla puinen laveri. Helpottaa Stellan kanssa oleilua, kun voi istuttaa neitiä sarongin päällä laverilla eikä tarvitse koko ajan varoa että menee kiviä/hiekkaa/korallia/korsia jne suuhun. Eilinen kameraryhmä näytti kuvaavan nuoren naisjuontajan snorklailuja ja melkoista sekoilua homma näytti olevan. Ihmettelimme rannalta käsin touhuilua. Lopulta he lopettivat uimaosion kuvaukset ja siirtyivät rannalle. Ryhmän toinen nainen tuli juttelemaan kanssani ja ihmettelemään söpösti hymyilevää Stellaa sylissäni. Nainen kysyi tyttömme nimeä ja kertoi juontajallekin sen. Hän sanoi heidän kuvaavan seuraavaksi kilpikonnia ja kysyi josko tulisimme kuvaukseen mukaan. No mikä jottei! Kyllähän sitä nyt kerran lomallaan täytyy paikalliseen telkkariin päästä!! Ja Stellaahan ne kuitenkin haluavat kuvata, minä olen vain statisti, hih!

Kuvausryhmä katosi saaren siimekseen ilmestyäkseen muutaman tunnin kuluttua ihka elävän kilpikonnan kera rannalle. Nyt olisi vuorossa kilpikonnan vapautus, ja täytyihän kilppari nimetä ennen vapautusta. Ja tietysti nimeksi annettiin Stella. Juontaja toi kilppari viereemme ja Stella tervehti kaimaansa kilpparin jalkaa silittäen. Hienoa oli päästä kokeilemaan konnan kilpeä ja jalkoja. Kuvaaja antoi merkin, kamera kävi ja juontaja selitti indonesiaksi mitä on tapahtumassa. Seisoimme juontajan vieressä ja heilutimme porukalla konna-Stellalle hyvästit. Stella laitettiin hiekalle ja se mönki hitaasti vettä kohti. Mahtoi konnan leuka loksahtaa kun pääsi uimaan ensimmäiset vedot meressä. Karvat nousivat pystyyn kun kuvittelin Stellan fiiliksiä; koko elämänsä se on viettänyt pienessä altaassa siskojensa ja veljiensä kanssa ja nyt se on yksin suuressa valtameressä. Loppuhuipennukseksi Stella-konna nosti jalkansa vedenpinnan yläpuolelle ja vilkutti meille hyvästiksi noin 15 metrin päässä rannasta. Hei hei, Stella! Kasva isoksi ja vahvaksi kilpikonnaksi. Kuuluisuus näemmä väsyttää, joten meidän Stellamme nukkui tyytyväisenä päikkärit merituulen viilentäessä oloa bambukatoksessa. Muistakaahan siis katsoa ensi lauantaina ja sunnuntaina Trans7:ltä klo 11.30: Stellan ensiesiintyminen telkkarissa!

Seuraavana oli vuorossa grillauskohtaus. Olin jo tullessamme katsellut ihmetellen kauniin rannan muovipussien ja muiden roskien määrää. Ranta sijaitsee Lombokin edustalla, joten aallot tuovat kaikenmoista roskaa tullessaan. Hollantilaisnainen sanoi, että henkilökunta oli heidän täällä ollessaan siivonnut rannan kolmasti, mutta hurjan roskainen se oli paikkapaikoin. Olen ottanut tavakseni kävellessäni rantaa pitkin kauniita korallinpaloja etsiessäni kerätä toiseen käteen korallia ja simpukoita ja toiseen roskia. Tällainen diili minulla on meren kanssa. Suunnitelmissa on mobilen rakentaminen korallista ja meren antimista kotiintulon jälkeen. Hotellin henkilökunta kantoi pöydän ja tynnyrinpohjagrillin vesirajaan ja sitten alkoi syyhkintä. Eihän tokikaan ranta voi sotkuiselta näyttää telkkarissa, joten viitisentoista oranssipaitaa alkoi huterilla harjantapaisilla kasata roskia kasaan toisten noustellessa kasoja koreihin ja niistä isoon peräkärryyn. Nuorin kaveri siirteli raskasta kärryä rantahiekalla ja alka aikayksikön se oli täynnä levää ja roskaa. Kaiken huipuksi aurinko alkoi jo laskea, joten varjot laskeutuivat alkuperäiseen grillauskohtaan. Joten grilliä oli siirrettävä edemmäksi ja uusi kuvauskohta siivottava myöskin. Minä hurrasin mielessäni sujuvasti puhdistuvaa rantaa. Eipä siinä kauaa nokka tuhissut kun usea käsi oli rantaa siivoamassa.

Kuvausten ollessa ohitse mekin pääsimme maistamaan grillattua rapua ja tuoretta kookosmehua. Hyvä ruokahalun herättäjä ennen varsinaista iltaruokaa. Hetken kruunasi uskomattoman upea auringonlasku; punainen aurinko vajosi meren ja saaren taakse noustakseen jälleen aamulla meitä valaisemaan. Juttelimme ravunsyönnin ohessa hollantilaisnaisen kanssa, joka kertoi heidän olleen Bola Bola -nimisessä hotellissa ennen tänne tuloaan. Meidän harkinnassa oli nimittäin ollut, että lähtisimme täältä Bola Bolalle. Nainen sanoi paikan olleen pettymys: ranta oli tosi kapea, huone äärimmäisen kuuma ja hinnat ravintolassa korkeat. Nainen tiesi kertoa, että Lombokilla olevassa neljän tähden hotelli Novotelissa on netin kautta varattaessa hyvä tarjous. Normaalisti satasen paikkeilla olevan huoneen saa nyt 40 €:lla. Siellä ranta on kuulemma erinomainen ja tarjolla on kolme uima-allastakin. Naiset olivat menossa täältä seuraavaksi Gili Gedelle, joka on saari tässä lähistöllä. Jäimme miettimään josko se olisi meidänkin seuraava siirtomme. Nautimme illallisen perinteiseen tapaan huoneessamme ja viritimme oman, harvemman hyttysverkkomme sänkymme jalkopäähän, jotta tuuli pääsisi paremmin sänkyä viilentämään.

Viileämmästä yöstä huolimatta Stella heräili välillä jopa 1,5 tunnin välein, joten silmät ristissä heräsimme uuteen lomaviikkoon. Ilahduin kuitenkin suuresti, kun huomasi rannalla olevan vilskettä: henkilökunta oli siivoamassa sitä. Kaikki roskat olivat poissa, joten kyllä nyt kelpasi nautiskella olostansa. Päivä sujui edellisen malliin rantamajassa hengaillessa ja Stellan uutta uimarengasta testaillessa. Tyttö nakotti kuin johtaja tyyriinä renkaansa sisällä. Iltapäivällä lähdimme huoneeseen lepäämään, kun Sämyn olotila jälleen heikkeni ja vessan läheisyys oli plussaa. Sämyn ollessa täysistunnolla alhaalla seurasin Stellan leikkejä huoneen lattialle viritetyllä päiväpeitolla. Avonaisista parvekkeenovista alkoi tuulla ja pystyin haistamaan sateen raikkaan tuoksun. Lombokin suunnalta oli tulossa sadepilviä, jotka liikkuivat navakan tuulen mukana nopeasti saartamme kohti. Irtonaiset paperit lentelivät huoneessamme ja Stella istui ihmettelemässä hyttysverkon pullistelua ja tavaroiden liikkumista "itsestään". Sämykin raahautui alakerran oleskelutilaan ihastelemaan kanssamme vastarannan häviämistä sadeverhon taa. Muutaman hetken kuluttua pystyi näkemään kuinka saderintama lähestyi harmaana usvana ja sitten taivas aukeni. Suuret pisarat piiskasivat maata ja siirryimme syvemmälle katoksen alle jottemme kastuisi. Emme olleet tosiaankaan peseytyneet kuin merivedellä muutaman päivän ajan, joten kiskaisin Stellalta vaipat jalasta ja kiikutin tytön sateeseen. Hoituuhan se makeanveden suihkuttelu näinkin. Sämy kietoi tytön ison pyyhkeen sisään jottei tyttö vilustuisi ja vei neidin yläkertaan. Itse pesin hiukseni pelkällä katolta valuvalla sadevedellä. Hiuksista tuli ihanan pehmoiset. Tuuli ja sade viilensivät ilmaa huomattavasti, joten kenties siksikin nukuimme huomattavasti paremmin koko porukka.

Tänään olen kirjoittanut oikein urakalla tätä blogitekstiä. Sämy ei ole vieläkään kunnossa, mutta tuossa hän vieressä bambulaverilla köllöttelee ja Stellaa viihdyttää kun äiti raportoi kotiin tekemisiämme. Kuulimme eilen paikallisilta, että Gili Gedellä ranta ei ole kovinkaan hääppöinen, joten päätimme jättää sen väliin ja siirtyä huomenna Lombokille Dolphins Lodge'en. Siellä pitäisi olla valkohiekkainen ranta ja kivat bungalowit. Tänne muuten jos haluaa tulla, kannattaa varata etukäteen bungalow numero 7. Sen parvekkeelta on kaikkein hienoin näkymä merelle. Meidän parvekkeeltamme ei näy merta, koska puut ovat edessä. Mutta aika vähän sitä tulee sisällä aikaa vietettyäkään. Päivät tuntuvat kuluvan rannalla naatiskellessa. Stella nousi hetki sitten ensimmäisen kerran tuettuna seisomaan. Pidin tyttöä käsistä kiinni ja itse hän pönkäsi itsensä pystyyn. Saas nähdä lähteekö neiti ollenkaan konttaamaan vai siirrytäänkö suoraan kahdelle jalalle.. Saimme homman videoituakin, joten katsotaan josko seuraavassa paikassa olisi nettiyhteys niin saisimme homman kaikkien ihailtavaksi. Nyt olemme känny-yhteyden varassa, joten kuvat ja muut herkut jäävät laittamatta.

Kovasti terkkuja täältä päiväntasaajan toiselta puolen! Olette ajatuksissamme <3
-SsS-

Gili Air osa 3

Päiväni Gili Air'n prinsessana (eli synttärisankarittarena) alkoi tänään aamuvarhaisella Stellan nököttäessä vieressäni ja Sämyn viritellessä onnitteluserenadia. Sain lahjaksi kauniin simpukasta käsin tehdyn kaulakorun (jota olin käynyt pari päivää aiemmin ihailemassa, hih!). Paras lahjani on kuitenkin superihana perheeni, jonka kanssa saan matkustaa upeissa paikoissa.. Lähdimme oitis aamiaiselle hotellin "ravintolaan" (bungalow-hotellin pihassa on pieni katos joka toimii hotellin respana sekä aamiaiskeittiönä sekä pöytäryhmä aurinkovarjoineen).

Aamiaistilauksen jälkeen istahdimme odottelemaan apetta, kun hotellin henkilökunta alkoi laulaa onnittelulaulua ja kantoivat tarjottimella suklaakakun pöytään. Sain ihanan valkolilan kukkaseppeleen kaulaani ja pitkän iän toivotukset. Voi mikä yllätys!! Sämy oli muutamaa päivää aiemmin pyytänyt henkilökunnalta, että he järjestäisivät jotakin erityistä syntymäpäiväkseni. Edellisiltana henkilökunta piti vielä hätäkokouksen, johon hakivat Sämyn huoneestamme. Epäselvää oli, olisiko hattu sovelias yllätys. Sämy oli todennut, että kaikki käy. Noh, hattua en saanut, mutta herkullista kakkua heti aamusta, LOISTAVAA!

Söimme kakun porukalla pois kuleksimasta, jonka jälkeen vielä pannukakkua hedelmäsalaatin kera aamupalaksi. Nams! Ai niin, ja Stella antoi äidilleen "synttärilahjaksi" ekat pönttökakat ;) JEE!

Stella nukkuu nyt päiväuniaan, jonka jälkeen lähdemme netin kautta rannalle. Päätimme, että emme lähde täältä vielä huomenna, ettei mene synttäripäivän ilta pakatessa. Joten todennäköisesti siirrymme Lombokille torstaina.

Päivät ovat soljuneet rauhallisissa merkeissä.

Sunnuntaiaamuna Stella herätti meidät tavallista aikaisemmin, joten päätimme lähteä kiertämään saarta kävellen.

Starttasimme kierrokselle seitsemän maissa, joten aurinko ei vielä porottanut kuumasti. Vesi oli todella matalalla, kuten se on ollut nyt vajaan viikon ajan aamuisin. Pitkät pätkät rantaa oli kuivillaan ja ihmisiä näkyi kävelemässä kuivaksi jääneellä merenpohjalla.

Veneet olivat hassunkurisen näköisiä könöttäessään kallellaan kaukana vesirajasta. Saaren ympäri kiertävä polku oli paikkapaikoin tosi upottavaa hiekkaa, joten olimme iloisia, että olimme jättäneet rattaat "kotiin". Stella matkasi Sämy sylissä kantoliinassa ja mussutti tempen palasta.

Aamuvirkut paikalliset tervehtivät meitä ja ohitimme myös meitä möllöttäneitä lehmiä. Kukot kiekuivat talojen pihoissa ohikulkiessamme. Saaren takaosissa ranta on vielä suureksi osaksi rakentamatonta, joten polku kulki vehreän kasvillisuuden lävitse. Loppumatkasta aurinko alkoi olla jo sen verran korkealla, että kiristimme tahtia, jotta pääsisimme mahdollisimman pian hotellille aamiaiselle ja varjoon. Hiki kierroksella tuli, vaikka emme paljon tuntia kauempaa saaren ympäri kävelleetkään. Pieni paikka tämä siis on.

Samana iltana kävelimme tavalliseen tapaan illalliselle kun kuulin jotain ryskettä niityn takana olevasta kosteikosta. Kosteikossa kasvaa mangrovepuita ja ilmeisesti myös liskoja, sillä vedessä uiskenteli jotakin suurta. Hetken pällisteltyämme tilanne kolme vajaan metrin mittaista liskoa ryömi maalle. Inhon väristykset menivät selkää pitkin kun otuksia katseli. Yritin saada liskoista kuvaa, mutta olivat sen verran kaukana, että kuvista ei saanut mitään selvää. Eikä kyllä tehnyt mieli mennä lähemmäs kuvaamaan, vaikka otukset kasvissyöjiä taitavatkin olla..

Täytyy tähän väliin kertoa eräästä hulluimmista ruuista mitä olemme saaneet eteemme. Sämy tilasi listalta pari paikallista kasvisruokaa tietämättä mitä ne ovat. Välillä on kiva kokeilla ja joskus yllärinä tilatut ruuat ovatkin olleet maukkaita. Mutta tällä kertaa eteemme kannettiin ihan tavallisen näköinen omeletti, joka oli hukutettu ketsupin alle. Munakkaat päällä oli reilu kerros ketsuppia ja kaiken huipuksi tarjoilija toi vielä ison kipollisen lisäketsuppia!! Josko jotkut haluavat ateriansa extra-ketsupilla?! Sämy kaapi suurimman osan punaisesta tahnasta pois, mutta silti munakas maistui niin järkyttävän paljon esanssilla makeutetulta tomaattisoseelta, että se oli syömäkelvotonta.

Kerroin aiemmin, että näimme taulun suojaksi soveltuvia muoviputkia paikallisessa rautakaupassa. Sämy lähti aamuna muutamana taulu kainalossaan ostamaan putkea, mutta rautakaupan englannin kieltä taitamaton myyjä ei suostunut myymään tarvitsemaamme pätkää putkesta, vaan koko putki olisi pitänyt ostaa hintaan 85 000 Rp (n. 6, 5 €). Eikä miehellä ollut sahaa jolla putken olisi saanut lyhyemmäksi. Joten tauluongelma jäi sillä erää ratkaisematta. Lauantaina kävelimme kylänraittia ja spottasimme rakennustyömaan, jonka vieressä oli iso pino erikokoisia muoviputkia. Päättelimme rakennuksen olevan jo siinä vaiheessa, että putkityöt on tehty, joten eikun putkiostoksille. Ensimmäinen työmies ei osannut englantia, joten hän haki ilmeisesti piällysmiehen paikalle. Selitimme asian ja Sämy osoitti putkea jota tarvitsisimme. Mies sanoi, että voi myydä putken meille, mutta kokonaisena. Ei, ei, tarvitsemme vain pätkän, Sämy selitti, ja näytti suunnilleen millaine pätkä meille riittäisi. Mies poistui takavasemmalle ja palasi hetken kuluttua lupaavan näköinen putkenpätkä mukanaan. Hinta 25 000 Rp sopi meille mainiosti! Mies lupasi vielä sahata putken sopivan mittaiseksi kun tulisimme tarkan mitan kanssa takaisin. Joten matkasimme tyytyväisinä hotellille metrisen muoviputken kanssa ja totesimme putken olevan täydellisen kokoinen, taulurulla sopi kuin nakutettu putken sisään. Eilen maanantaina otimme putken mukaamme rannalle ja matkalla pysähdyimme työmaan kohdalle, jossa mies sahasi Sämyn avustuksella 10 cm palan putkesta. Nyt se on täydellinen suoja taulullemme!

Stellan paikallinen rantajamppa-poikaystävä. Tyttö on tyynen tyytyväinen paikallisten nuortenmiesten syleissä. Ei puhettakaan vierastamisesta.

Stella-neiti tykkää limestä. Tyttö ottaa limeviipaleen käteensä ja mussuttaa hedelmälihan ilmekään värähtämättä. Hapanta lienee.. Onnistuisiko sinulta?

Paikallinen menopeli. Heppa on nimeltään Mickey, kuskin nimestä ei ole tietoa.

Stella on oppinut täällä (ainakin meidän ihastuneiden vanhempien mielestä) hassunkurisia temppuja. Alaleukaan on tulossa kolmas hammas (yhteensä seitsemäs) joten se ilmeisesti kutittaa. Tähän liittynee kielen näyttäminen, jota esitellään videoklipissä. Toinen todella huvittava temppu on neidin harmistuneelta kuulostava tuhahtelu. Keneltäköhän mahtanut oppia.. ;)