Puerto Galera

Matka Puerto Galeraan, saarella nimeltään Oriental Mindoro, alkoi tila-autolla maanantaina puolenpäivän jälkeen. Rapeat häävieraat saapuivat tipoittain paikalle, osa Gatoradea, osa paikallista bisseä siemaillen. Tilaa autossa oli kylläkin aikas vähän viidelle länsimaalaiselle, kahdelle filippiinolle ja yhdelle Stellalle. Jhoanne istui etupenkillä siskonsa Jennyn kanssa, Tuukka ja Sämy olivat takakontissa laukkujen kera ja Maaret, Äiti, Stella ja allekirjoittanut olimme takapenkillä. 150 kilometrin ajomatkaan kului yli kolme tuntia, joten varsinkin bisseä kitanneilla "veljeksillä" tuli kupla otsaan. Olihan sitä siis pakko käydä heittämässä kepilliset moottoritien penkalle. Ja kävimme me Maaretinkin kanssa kykkimässä ja tutustumassa filippiiniläiseen maaseutuun lähemmin. On ne korret teräviä täälläkin..

Vihdoinkin ajomatka päättyi ja löysimme muutaman mutkan jälkeen oikean terminaalin ja roudasimme pakaasejamme lippuluukkuja kohti. Ympärillämme pyöri jos jonkinlaista apumiestä, jotka yrittivät auttaa laukkujen kantamisessa ja tarjosivat venekyytejään. Yksi apumies johdatti meidät lipun ostoon, jonka jälkeen piti vielä maksaa ympäristönsuojelumaksu sekä satamamaksu. Tippiähän sitä oli pakko antaa äijälle, kun hän hoiti kaiken. Taisimme olla jälleen kerran hölmöjä länkkäreitä.. Olimme kreivin aikaan satamassa, sillä kävelimme suoraan lautan luokse. Ensimmäinen silmäys turkoosinsiniseen mereen.. Aah! Lauttaan käynti oli hermostuttavan pitkää laukkusiltaa pitkin. Minä jäin odottamaan Sämyä Stellan kanssa, jotta hän kantaisi tytön lauttaan kun muut kantoivat pakaasimme kyytiin. Turvallisesti pääsimme onneksi siltaa pitkin lauttaan, joka oli ikkunoista avoin pitkä paatti, jossa oli penkit laidoilla. Miehistö rullasi muoviset suojat ikkunoiden eteen, sillä merenkäynti oli melkoinen, ja olisimme takuuvarmasti kastuneet pärskyistä ilman suojia. Lautta kulki hurjan kovaa ja tunnin matka onneksi taittui kohtuullisen nopeasti, ilman merisairauksia. Stella nukkui suuren osan matkasta rattaissaan.

Lautta rantautui Muellen satamaan ja veneeseen syöksyi suuri määrä innokkaita kantajia, jotka olisivat halunneet auttaa meitä pakaasiemme kanssa. Sinnikkäästi roudasimme itse laukkumme maihin ja läheiseen italialaisravintolaan syömään. Ruokailun jälkeen ryhdyimme järjestämään siirtymistä hotellillemme Tamaraw Beach Resortiin. Jenny kävi juttelemassa tuttujen tricycle-kuskien kanssa ja sopi hinnasta. Tricycle on yhdistelmä, jossa moottoripyörään on liitetty tavallista suurempi sivuvaunu. Mammat (Äiti ja Maaret) kun kuulivat millä menopeleillä pitäisi 7 km matka taittaa, meni pupu pöksyyn. "Eihän me nyt semmoisella voida matkustaa! Eikö voitaisi ottaa autokyytiä??!" Homma oli kuitenkin jo sovittu, joten lastasimme kamppeemme kolmeen tricycleen: isot laukut tavaratelineelle ja köydellä kiinni, pienet pussukat sivuvaunun sisään matkustajan kera. Tuukka ja Jhoanne matkasivat yhdellä tricyclellä, Äiti ja Maaret yhdellä ja me kolme yhdellä: Sämy kuskin takana pakkarilla ja me Stellan kanssa sivuvaunussa. Käärin Stellan kantoliinaan, sillä ilta oli viilentynyt ja ajoviimaakin tulisi olemaan. Poika polkaisi moottoripyörän käyntiin ja pyysin häntä ajamaan varovaisesti; baby on board. Niin se Äitikin komiasti kipusi pakkarille ja matka alkoi. Meteli joka menopeleistä lähti oli melkoinen, ja katku; voi elämä!! Äiti ja Maaret painelivat edeltä kun Tuukka ja Jhoanne pitivät perää, kunnes T&J:n kuski päätti ohittaa koko sakin ja paineli ohi musta katku pakoputkesta tupruten. Jäimme siis peränpitäjiksi. Sämy istui kovalla pakkarilla ja kuski huomaavaisesti kysyi kesken matkan, että onko kaikki ok. Jep, kaikki hyvin, Sämy vastasi. Ja juuri ennenkuin kuski töräytti isoon kuoppaan ja rysäytti Sämyn takaliston vasten metallista istuintaan. AUTS! Mäkinen matka päättyi viimeinen ja pääsimme hengittämään raikasta meri-ilmaa. Ja arvatkaapas mitä pienin matkakumppanimme touhusi?! NUKKUI! Stella oli nukahtanut järkyttävän kovassa metelissä, tärinnässä ja katkussa ja veteli sikeitä sylissäni :) Miten loistava matkalainen :) Mammat nousivat menopelistään puntit tutisten ja hymyt naamalla: kivaahan se oli! Heh, niin sitä uusia elämyksiä saa kun vaan heittäytyy eikä ota sitä turvallisinta ja mukavinta vaihtoehtoa.

Tamaraw osoittautui ihanan rauhalliseksi lomakohteeksi: parikymmentä bungalowia on rakennettu kahteen riviin rannan suuntaisesti. Vastaanottorakennuksessa on ravintola ja lisää pöytiä löytyy viereisestä katoksen alla olevalta terassilta. Bungaloweja löytyy kahta eri tasoa, ja meidän asumukset ovat parempaa tasoa: bungalowit sijaitsevat n. 20 metrin päässä rantaviivasta, joten portailta kun astuu kävelytien yli, alkaa valkohiekkainen ranta ja sitten aukeaa meri. Eipä voisi asumus olla paremmalla paikalla! Palmut kahisivat tummassa illassa ja aallot löivät lempeästi rantaan. Olimme saapuneet paratiisiin.

Bungalowit ovat loistavaa tasoa verrattuna siihen, mihin olemme tottuneet Intian matkoillamme: ilmastointi, kuuma vesi, pehmoiset patjat ja rauhallinen ympäristö. Yöllä sirkat/kaskaat sirittivät ja aallot lyövät leppoisasti, ei siis liian kovaäänisesti, rantaan :) Hyvä tunnelma. Täällä ei ole tällä hetkellä mikään sesonki, joten porukkaa on tosi vähän. Ruotsalaisia, ranskalaisia, tanskalaisia, me.

Unirytmi on vielä sen verran sekaisin, että Stella heräsi keskellä yötä ja kukkui tunnin verran hereillä. Noh, sainpahan blogikirjoitusta eteenpäin..

Tiistaiamuna nukuimme makoisasti ja pitkään, joten aamupalan jälkeen aurinko oli jo korkealla ja rantsu houkutti. Eikun kamppeet ulos ja rantatuoleille naatiskelemaan. Pieni harakka Halttunen lähti oitis spottaamaan rannan kivitilanteen, ja upeita sileäksi hioutuneita kiviä kasautuikin muutama kourallinen alka aikayksikön. Muutamat näyttivät niin ihanan värisiltä, että voisi puolijalokiviksi veikata. Täytyy kotona käsitellä kivet jotenkin, jotta niiden väri tulee esiin. Kiviterkkuja siis Jaanalle ;)

Rannalla on yksi ikävähkö puoli; kiertelevät kaupustelijat. Tarjolla olisi koruja, helmiä, musiikkia, shortseja, t-paitoja, manikyyriä, pedikyyriä ja hierontaa. Mammat päättivätkin hyödyntää tarjontaa ja ottivat hieronnat. Kyllä he raukean tyytyväisiltä vaikuttivat, joten taisivat hierojat tädit tietää mitä tekivät. Stella veti tyytyväisenä päiväunet rattaissaan tuulen leppeästi heilutellessa aurinkosuojana olevaa huivia. Päikkäreiden jälkeen kävelimme tietä pitkin seuraavalle rannalle, White Beach'lle, jossa nautimme pizzat lounaaksi kivassa italialaisravintolassa, josta avautui hieno näköala alas valkohiekkaiselle rantakaistaleelle. Takaisin "omalle" rannallemme palasimme rantaa pitkin, jossa haasteellisen kivikon yli Sämy kantoi Stellan ja Mammat yhteisvoimin roudasivat rattaat. Päivä auringossa oli tehnyt tehtävänsä, joten illalla simahdimme hyvissä ajoin.

Keskiviikkoaamu valkeni aiempaa kirkkaampana, mutta tuulisena. Pojilla ja Jhoannella oli sovittuna ampumaratareissu Jarin kanssa, joten Mammat, Stella ja minä jäimme viettämään aikaa rannalle ajatuksena shoppailutreffit myöhemmin päivällä White Beach'lla.

Nyt siirrymme paikallisen freelancer-reportterin mukaan. Aamun sarastaessa korpisoturit olivat aikaisin liikenteessä. Silmät kiiluen (ampumasormi syyhyten) pojat saapuivat viidakon laidalle paikallisten "Rambojen maille". Ampumaradan omisti paikallinen machomies, jolla oli seinillä kuvia itsestään aseiden kanssa. Mies ei kuulemma liiku missään ilman ladattua asetta. Maailma on kuulemma niin vaarallinen paikka. Mies nukkuu kotonaan kahden rakastajansa välissä: oikealla puolella on vaimonsa ja vasemmalla vuoden -53 Colt (aina ladattuna). Radalla pojat ampuivat Colt 45:lla ja 357:lla tölkkeihin, vesipulloihin ja maalitauluihin. Ensin jokainen harjoitteli ampumista 45:lla, jonka jälkeen siirryttiin 357:aan. 45:lla mäiske oli vakuuttavaa, mutta kun siiryttiin 357:aan, alkoi pojillakin puntti tutista. Järjettömän kaliiperin revolveri hytkyi rekyylin voimasta käsissä holtittomasti. "Tällä kun pupua posauttaisi jäisi varmaan vain käpälä jäljelle... WE LIKE IT!!!" Jossakin vaiheessa omistaja pyysi, että Jhoannekin ampuisi yhden kudin; pitää naistenkin osata ampua. Pienen kuivaharjoittelun jälkeen ladattiin pikkurouvan Colt 45:een yksi patruuna ja sihtaus alkoi. Henkeä pidätellen katsoimme kun Jojo posautti maalitaulun alaosaan puhtaan osuman... Osuma haarusten väliin!!!! No kyllä se tosta pysähtyis! :) Lopuksi Sämy ampui rynnäkkökivääri AK 47:lla. Ampumarata oli vain 50 metriä pitkä, joten suoritimme lähitaisteluammuntaa. Ensin yksittäisiä laukauksia tölkkeihin ja siitä sitten vaihdin sarjatulelle. Muutamia nopeita sarjoja viidakon sekaan ja sitten nopealla vinkkauksella Tuukalle "pistetäänkö loppulipas menemään?"... No tottakai!! Loppulipas pikkuelikoiden sekaan... prrrrrrrr.... JIHAD!!!!! Hahahaha... hupia koko rahalla :) Tyytyväisinä maksoimme ja poistuimme ruudin haju nenissämme: oluelle siis (Reported by: Jäger Piivek, Alikersantti Jari ja Konemies Tuukka).

Ampumaradalla homma tuntui venyvän ja venyvän, joten päätimme olla oma-aloitteisia ja suuntasimme tricycleillä shoppailumestoille. White Beach osoittautui kohtuullisen pieneksi turistirysäksi, jossa kaikki kaupat myivät samoja vaatteita ja koruja. Yritimme löytää Sämylle t-paitaa, jossa ei lukisi Puerto Galera. Mission Impossible! Kaikissa paidoissa luki, paitsi yhdessä, jossa luki White Beach. Että silleen.. Muutamien käänteiden ja pienen hermostumisen jälkeen onnistuimme saamaan porukan kasaan. Stella herätti jälleen melkoisesti huomiota paikallisväestössä. Yritän pitää tytön sillä tavalla suojattuna, etteivät ihmiset koskisi hänen käsiinsä, ne kun menevät oitis omaan suuhunsa. Mutta vaikeata se on. Mikseivät koskisi tytön varpaisiin? Vaikka nekin ovat kohtuullisen herkulliset neidin mielestä.. Löysimme Stellalle soman hellemekon, Sämylle uudet shortsit ja minulle rantahamosen, joten oli aika lähteä takaisin hotellille.

Täällä ei ole nettiyhteys toiminut pariin päivään, joten täytynee ladata tämä nettiin taasen Sämyn känny-yhteyden kautta. Onneksi se ei vie kuin noin 1,5 Mt, joten ei tule sanomista :) Kuvia emme siis vielä saa ladattua, mutta teksti lienee pääasia.

Huomiseksi meillä on sovittuna snorklausreissu lasipohjaveneellä. Startti on aamukymmeneltä ja reissu kestää 3-3,5 h. Pääsemme snorklaamaan ja ihailemaan saarimaisemia mereltäkäsin. Sitten koittaakin jo perjantai ja paluu takaisin Manilaan/Makatiin. Noh, onneksi meillä on reissu vasta alussa, joten rantatunnelmiin varmasti pääsemme pian takaisin :)

Terkkuja täältä lämmöstä palmujen katveesta!
-SsS-