Bali - Pagangbai, Candidasa, Amed

Nainen ravintolassa vaikutti jotensakin tylyltä ja sanoi tarjoilijalle epämääräisen epäystävällisen kuuloisesti. Muutamaa tuntia myöhemmin totesin naisen olevan kuitenkin meidän tämän päivän enkelimme. Ryhdyimme juttusille hotellin nurmikolla, kun olimme uimaan menossa. Sämy kysyi naiselta mitä kaupungissa olisi nähtävää ja nainen haki huoneestaan kartan ja kertoi kaiken mitä tarvitsimmekin kuulla. Seuraavaksi hän nouti Sämyn kestohaavaa varten ensiavuksi kolloidista hopeaa sisältävää nestettä ja lopuksi lainasi meille miehensä kanssa täydellisen sopivat räpylät ja kevyet pelastusliivit minulle seuraavan päivän snorklausreissua varten. Nainen vielä järjesti meille vakiokuskinsa kuskaamaan meidät Tulambeniin katsomaan Toisen Maailmansodan aikaista hylkyä ja suositteli yhtä toista hotellia jossa olisi uima-allas. Kiitos kiitos kiitos... Olemme siis päätyneet Amed'iin, Balin itärannikolle pieneen merenrantakylään, joka vaikuttaa varsin hiljaiselta ja rauhalliselta paikalta. Rannikko, jota yleisesti Amed'ksi kutsutaan koostuu muutamasta pikkukylästä, jotka kaikki elävät turismista ja kalastuksesta. Meri on näillä main täynnä korallia ja kauniita kaloja, joten sukellus on täällä se miksi turistit tänne tulevat. Muuten seutu on köyhää, sillä maaperä on hyvin kumpuilevaa ja melko köyhää, joten riisiä täällä ei juurikaan voi kasvattaa.

Candidasasta lähdön aamuna satuin juttusille samassa hotellissa asustaneen saksalaispariskunnan kanssa, joka tuntui tuntevan Balin hyvin ja kun kerroin meidän olevan matkalla Amed'iin, suosittelivat he meille Vienna Beach Hotellia. Joten pyysimme kuskiamme tuomaan meidät tänne, ja onneksi huone meille löytyikin. Ja varsin sopuhintaan: 400 000 Rp (30 eur) sisältäen ilmastoidun huoneen upealla merinäköalalla, aamiaisella ja illallisella. Joten jos laskee, että meillä menee yleensä noin 200 000 Rp illalliseen, ei huoneelle jää paljoakaan hintaa. Hotelli sijaitsee rannalla, aivan upeiden snorklausmestojen edustalla. Sämy kävi testaamassa merenalaisia näkymiä ja totesi rannan olevan erittäin matala; mereen mentyään on parempi alkaa heti polskia, muuten kävelee korallin päällä, ja se jos mikä tekee kipiää. Mutta palataanpa ensin viikon takaisiin tunnelmiin...

Kuta Lombok osoittautui melkoisen kehittymättömäksi surffimestaksi. Lähdettyämme 12.3. Novotelin neljän tähden luksuksesta päädyimme Kutalla sijaitsevaan valtionhotelliin. Hotelli oli erittäin kulunut mutta siisti ja puhdas, joten kelpasi meille yhdeksi yöksi. Saatuamme murua rinnan alle järjestimme seuraavan päivän kyydin takaisin Balille. Lähtö olisi heti aamiaisen jälkeen. Illan edetessä huomasimme huoneessamme pörräävän hyttysiä; ei mitenkään mukavia unikavereita. Senggigin sekatavarakaupasta aiemmin ostamallemme pakkausteipille tuli jälleen käyttöä: Sämy sinetöi huoneemme oven sisäpuolelta. Nyt hyttysillä ei olisi reittiä meitä piinaamaan. Aamulla Sämy repi kaksoisoven puolikkaasta teipit pois mutta jätti toiset teippaukset paikoilleen. Mahtaa seuraavalla hotellivieraalla olla ihmettelemistä teippausten kanssa...

Minibussi saapui ihmeen täsmällisesti noutamaa meitä klo 8:30 hotellin pihasta. Etupenkillä istui nuori nainen ja takapenkillä söpö kanadalaiskundi, surffareita molemmat. Pakattuamme kamppeemme takakonttiin kuski pyysi tyttöä siirtymään takapenkille; teki Stellalle ja minulle tilaa viereensä. Tyttö siirtyi mutta kirosi kundille joutuneensa auton parhaalta paikalta huonoimmalle. Noh, kyllä minä olisin ihan mielelläni kahden komean miehen välissä matkustanut... ;) Lembarin satamassa kuski ohjasi meidät vaatimattomaan kuppilaan odottamaan lautan lähtöä. Ostimme matkaevääksi banaaneita ja hienosti syömävalmiiksi leikatun ananaksen. Söimme paperiin ja banaaninlehteen käärityt riisi-muna-ateriat odotellessamme ja ryhdyimme juttusille suomalaistyttöjen kanssa, jotka olivat kolmen viikon reissulla Indonesiassa. Lautta lähti tavan mukaan huomattavan paljon myöhässä. Olimme saaneet kohtuullisen mukavat paikat suomalaisten kanssa samasta loosista, joten matka sujui heidän kanssaan löpistessä ja Enkeleitä Hiuksissani -kirjaa toista kertaa lukiessani. Kävin välillä Stella sylissäni kävelemässä lauttaa ympäri ja mukava oli kohdata kanssamatkustajien hymyt heidän nähdessään pieni vaalea tyttömme. Esittelimme myös Stellan uusia jumppaliikkeitä, joita olemme joka päivä harjoitelleet. Kaikki olivat hyvin hämmästyneitä ja ihmettelivät miten tyttö kestää moista nostelua. Väittivät, etteivät indonesialaislapset pysty sellaiseen. Sanoin kaikille, että harjoittelu täytyy vaan aloittaa rauhallisesti. Että Stellakin oli aluksi hyvin jäykkä käsivarsistaan, mutta nyt nostaa innokkaasti kädet suorana päänsä päälle kun sanon, että "Jumpataan!".

4,5 tunnin lauttamatkan jälkeen rantauduimme vihdoin Balille, Padangbain satamakaupunkiin, josta olimme helmikuun puolen välin jälkeen lähteneet kohti Lombokia. Löysimme mukavan "kotimajoituksen"; Dharma Homestay oli rauhallinen hotelli, jonka omistajapariskunnalle oli siunaantunut kolme tytärtä. Kovasti oli poika vielä kuulemma toiveissa.. Kärsin ihmeellisistä vatsanväänteistä ja napsin ahkerasti homeopaattista Arsenicumia, eli arsenikkia ;) Olisikohan riisiaterioilla ollut osuutta asiaan... Mitään muuta epäilyttävää en muistanut syöneeni. Olo onneksi rauhoittui vatsan tyhjentymisen ja levon myötä. Taisin pelastua arsenikin ansiosta.

Padangbain satamakaupunki vaikutti olevan reppureissaajaajien suosima paikka. Edullinenhan se toki oli, muttei mitenkään erikoinen tai sykähdyttävä paikka. Ei mitään ihmeellistä nähtävää eikä koettavaa. Sunnuntaina 14.3. järkkäsimme seuraavan etapin kyydin maanantaiksi ja Sämy yritti buukata meille hotellia Nyepin ajaksi. Tulossa oli siis Nyepi, balilainen uusi vuosi tiistaina 16.3. Nyepin aikana monet asiat ovat kiellettyjä, mukaan lukien kadulla kulkeminen, joten siksi meidän olisi siirryttävä seuraavaan kaupunkiin Candidasaan maanantaina. Sämy varasi meille huoneen Natia-hotellista vähän yskien; hinta oli aika ruotoinen. Hotellista ei lähetetty mitään vahvistusviestiä, joten jäimme epätietoisiksi oliko varaus mennyt perille ja olisiko meille huonetta. Lounaan jälkeen kävimme testaamassa kaupungin rannan, joka upeisiin paratiisirantoihin tottuneille oli suuri pettymys. Pohja oli epämääräinen, aallokko viskeli meitä miten sattui eikä vesi ollut kovinkaan puhdasta. Indonesialaisnainen oli uimassa ja tuli Stellalle hymyillen juttelemaan kanssamme. Tuli puheeksi, että olemme menossa Candidasaan ja nainen kertoi, että kaverillaan on siellä kiva hotelli, jossa huoneet ovat noin 200 000 Rp (15 eur). Keskustelun lopuksi Rose haki hotellin esitteen meille ja kehoitti sanomaan häneltä terveisiä jos ja kun menemme huonetta kyselemään. Niin sitä törmää juuri niihin ihmisiin joihin kuuluukin törmätä.. Olimme helpottuneita ettemme joutuisi maksamaan itseämme kipeiksi Nyepin ajan majoituksesta.

Lähdimme hakemaan ruokahalua pieneltä kävelyltä, joka osoittautuikin varsinaiseksi hikimaratoniksi iltapäivän kuumuudessa. Blue Lagoon -ranta kuulosti niin houkuttelevalta, että olisihan se nähtävä. Ikävä kyllä rannalle päästäkseen olisi ensin kivuttava jyrkkä mäki ylös ja sen jälkeen laskeuduttava portaat alas rantaan. Hikeä valuen minä Stella sylissäni, Sämy rattaita kantaen kapusimme portaat alas todetaksemme Sinisen Laguunin olevan varsin vaatimaton ranta. Pieni rantakaistale oli toki kaunis, mutta katsellessamme ihmisten uimaanmenoa totesimme pohjan olevan jotakin epämääräistä, ehkä korallia. Viilentävät juomat nautittuamme jaksoimme ajatella takaisin kylään kävelyä ja ruokahalukin oli herännyt sen verran, että istahdimme Topi's Inn -ravintolan pöytään. Hauskasti lila-oranssi-vihreällä sisustettu ravintola panostaa laadukkaisiin raaka-aineisiin ja tekee ruokansa ilman aromivahventeita. Näin pienen paikallisen tyttösen mutustelevan tuoretta mansikkaa ja kysyin tarjoilijalta mahtaako jälkiruokalistalta löytyä mansikoita. Juu, annokseen kuuluu mansikoiden lisäksi kermavaahtoa. Oih! Yksi sellainen siis jälkkäriksi!! Söimme ison mansikka-annoksen Sämyn kanssa puoliksi ja Stellakin maistoi elämänsä ensimmäistä mansikkaa. Vähän meni silmät sikkuralle, taisi olla hieman hapanta, mutta kolmeen palaan pilkottu mansu katosi pikkuhiljaa neidin masuun. On ne vaan NIIIIN hyviä!

Pienen ja ihastuttavan matkakumppanimme 9 kk synttäripäivänä teimme pienen, noin 20 min siirtymän Candidasan turistikylään. Paikka on joskus ollut ilmeisen suosittu rantakohde, sillä ranta on rakennettu täyteen matalia hotelleita ja ravintoloita. Olisikohan aallonmurtajien rakentamisen myötä käynyt vaan niin, että isot aallot eivät ole päässeet tuomaan rantaan uutta hiekkaa, ja hiekkarannat ovat pikkuhiljaa kadonneet meren uumeniin. Nyt kylän pitkä rantakaistale on nyrkin kokoista kiveä, joten eipä se paljoa uimaan houkuttele. Surullista.. Meille paikka edusti ainoastaan Nyepin viettopaikkaa ja tavoitteenamme oli löytää mukava hotelli, jossa olisi uima-allas. Rosen suositteleman hotellin esite taskussaan Sämy kurvasi paikallisen jantterin mopon tarakalla huoneen metsästykseen minun jäädessä Stellan kanssa Peraman toimiston eteen odottelemaan. Tyttö nukahtikin päivän ekoille päikkäreille rattaisiin, vaikka kylän läpi kulkevaa tietä ajavista autoista ja mopoista lähti melkoinen metakka. Paikan läpikulkumaisuus korostui vilkkaasti liikennöidyn tien myötä. Sämy palasi kolme neljä hotellia tsekattuaan ja sanoi Rosen suositteleman hotellin olleen mukava, mutta kaikki ilmastoidut huoneet olivat olleet täynnä. Lähinnä olleessa Fajar Candidasa -hotellissa oli ollut tilaa ja se oli ollut altaansa puolesta vielä parempi. Sinne siis. Sämy kuskasi mopomiehen kanssa rinkkamme hotellille ja minä kärräsin nukkuvan rinsessamme 50 metrin matkan perille. Hotellialue oli viehättävä, tien ja meren välissä olevalla tontilla oleva bungalowien muodostama kokonaisuus. Saimme huoneen läheltä merta. Hotellissa ei vaikuttanut olevan kuin kahdessa muussa huoneessa asukkaita, joten rauha oli taattu.

Olin edellisenä yönä herännyt pään jomotukseen joka edelleenkin häiritsi olotilaani, joten päätimme mennä altaalle rentoutumaan. Laiskasti köllöttelimme meren äärellä olleessa altaassa ja olimme juuri kuivattelemassa kun paikallinen mies tuli ehdottamaan veneretkeä White Beach'lle, Valkoiselle Hiekkarannalle. Energiatasoni huusi lepoa, joten tyrmäsin ajatuksen oitis. Ääh, ei me jakseta minnekään lähteä. Miehen jo poistuttua Sämy tokaisi, että olisi halunnut lähteä retkelle. Mies onneksi palasikin hetkisen kuluttua valokuvien kera, joissa ranta näytti oikein hienolta. Rannalta olisi kuulemma helppo snorklailla ja ruokaakin saisi rannan ravintoloista. Noh, mitä me tässä enää jahkaillaan, kamppeet kasaan ja menoksi! Onneksi sain itseni liikenteeseen, saisimme kuitenkin viettää koko seuraavan päivän altaan ympäristössä kun mihinkään ei saisi liikkua.

Venekuski kysyi haluaisimmeko pysähtyä matkalla snorklaamaan, mihin vastasimme myöntävästi. Hetkisen venematkan päässä oli kolme kivimuodostelmaa, joista keskimmäisen edustalle parkkeerasimme. Sämy kävi ensin uiskentelemassa kun Stella nukkui sylissäni. Sitten koitti minun vuoroni. Olen tähän asti käynyt snorklaamassa vain ja ainoastaan Sämy turvanani ja nyt olisi ensimmäisen kerran mentävä ihan soolona. Venekuskilla oli onneksi sopivat räpylät ja huomattavasti paremmat lasit kuin mitä meidän Intia-rupulasit ovat. Veneestä oli ensin päästävä veteen ja yleensä olen kavunnut vaivalloisesti portaita pitkin veteen päästäkseni. Nyt sekä Sämy että venekuski rohkaisivat minua: senkun hyppäät vaan, räpylät jalassa vauhti hidastuu eikä vaaaaaarallinen vesi pääse tunkeutumaan herkkään nenään. Pitkällisten suostutteluiden ja vakuutteluiden jälkeen puolittain hyppäsin, puolittain laskeuduin Sämyn kädestä kiinni pitäen veteen. Enkä kastunut edes kaulaan asti. Tätäkö minä olen niin hurjasti pelännyt?! Ensimmäisestä "koitoksesta" selvittyäni sain itseluottamusta ja lähdin hissuksiin polskimaan venekuskin viittomaan suuntaan. Vesi ei ollut onneksi kovinkaan syvää, joten en saanut paniikkikohtausta, vaan rauhallisesti ihailin vedenalaista maailmaa. Kieltämättä, tosi hieno snorklauskohde oli kyseessä. Korallia ja värikkäitä kaloja oli runsaasti ja vesi oli todella kirkasta. Hetkosen uiskenneltuani potkin itseni voittajana takaisin veneelle. Jee, eka soolosnorklaus oli kunnialla takana!

Stella uuvahti jälleen perämoottori pörinään, tällä kertaa isinsä syliin, ja nukkui tyytyväisenä noin 20 minuutin matkan White Beachille. Ranta oli pitkälti kalastusveneiden kansoittama, mutta toisessa päässä oli rivi aurinkotuoleja ja niiden takana pieniä ravintoloita. Venekuski kehoitti meitä menemään ravintoloista ensimmäiseen, joka olisi hänen kaverinsa paikka. Täällä kyllä aina pidetään kaverista huolta ja viedään turistit sinne missä frendillä on bisnestä. No, mikäpä siinä, semmoinen syyhkintä alkoi kun pääsimme ravintolalle. Edustimme 50 % ravintolan asiakaskunnasta ja arviolta 10 % koko rannan asiakkaista, joten saimme varsin hyvää kohtelua. Odottelimme varjossa kun henkilökunta ja venekuski järkkäsivät aurinkotuolit lähemmäs rantaviivaa ja siirsivät toisen aurinkovarjon tuolien suojaksi. Aurinko paistoikin polttavan kuumasti, joten varjot tulisivat tarpeeseen. Hiekka oli valkoisen ja mustan sekoitusta, joten se kuumeni hurjan kuumaksi. Jalkoja poltellen hilppasimme ravintolan suojista aurinkovarjojen alle. Jos vaikka Lime Sodat ottaisi näin kauniin päivän kunniaksi.. Paikallinen kaupustelija tuli rannekorujaan ja muuta rihkamaa kauppaamaan mutta ilmoitimme ettemme ole ostohalukkaita. Sitten mies kysyi olisimmeko hieronnan tarpeessa. Kysyin onko mies hyväkin hieroja johon vastaus tuli: koulut on käyty ja referenssejä löytyy. Intialaiseen tyyliin miehellä oli kehuvia kommentteja täynnä oleva pieni vihkonen, josta sai lueskella muiden turistien mielipiteitä. Oli muuten yhden lääkärinkin kehut ja oikein käyntikorttikin! Ihan kun se minuun hirmuista vaikutusta tekisi.. Kieltämättä hieronta edellisyön päänsäryn jälkeen tuntui varsin houkuttelevalta ajatukselta, joten uinnin ja soodaveden jälkeen ruokin mukeloni ja painuin rentoutumaan tunniksi. Mies kyllä osasi hommansa ja löysi hirmu kipeitä kohtia selästäni ja pakaroista. Stellan kantaminen tuntuu kropassa. Hieronnan jälkeen oli jalkapohjarefleksologian vuoro, jonka jälkeen mies teki kummallisen kiinalaisen vatsahieronnan. Vedin ensin syvään henkeä jonka jälkeen hengitin hitaasti ulos. Uloshengityksen aikana mies painoi kyynärpäällään navan vierestä ja voi elämä että se sattui! Ei itse painettuun kohtaan vaan kipu säteili jopa sormiin asti. Painanta loppui sisäänhengityksen myötä joten itse sai päättää koska riitti. Neljästä kohdasta navan eri puolilta mies painoi ja sanoi vatsassani olevan jännityksiä. Ensin sattuu ja sitten tekee hyvää. Uskotaan! Hieronnan päätteeksi siirryin ravintolan puolelle, jossa Sämy ja Stella odottelivat jo minua ja ruokatilaustamme saapuvaksi. Tuore, grillattu kala paistetun valkosipulin, riisin ja kasvisten kera oli aivan taivaallisen hyvää. Kukapa olisi uskonut, että moisesta rantakuppilasta saa näin hyvää ruokaa!

Uimaanmeno vaati nopeita jalkoja, sillä hiekka oli todella kuumaa. Stellan kanssa ei vaan uskaltanut kovinkaan syvälle mennä, sillä aallot olivat aika isot ja virtaus oli rannasta poispäin. Uiminen sai pikkuneidin väsymään, joten nukutin tytön rantatuoliin varjon alle. Päikkäreiden jälkeen ryhdyimme tekemään lähtöä, mutta Sämy kohtasi yllättävän haasteen yrittäessään maksaa ravintolalaskuamme: koko henkilökunta nukkui autuaana ravintolan penkeillä. Myös kapumme veti sikeitä. Liikettä syntyi kun Sämy hiippaili ravintolassa videokameran kanssa ja kuvasi materiaalia nukkuvasta väestä. Kapukin hieroi unet silmistään ja ymmärsi haluavamme takaisin Candidasaan. Veneemme luo ilmestyi viisi kuusi kalastajaa ja he auttoivat kapuamme nostamaan ja työntämään veneen vesille. Mukava putputtelu lupsautti jälleen Stellan silmät umpeen, monennetkohan päikkärit tyttö jo tänään vetäisi?! Kieltämättä helteessä oleskelu on väsyttävää.. Komeat maisemat viihdyttivät meitä matkan aikana ja aallon harjalla ratsastaen karautimme takaisin rantakivikkoon. Oikein loistava päiväretki oli takana! Hyvä että lähdimme matkaan.

Lähdimme illalliselle Candidasan hiljaiselle kylänraitille ja istahdimme tyhjään ravintolaan, jossa söimme mahi-mahi -kalaa pääruuaksi. Stella ei arvaamattomasta syystä kelpuuttanut kalaa pientä palaa enempää, ja hyvä niin, sillä ilmeisesti fisu oli vanhaa. Jo samana iltana minun vatsani alkoi käydä ja Sämy seurasi seuraavana päivänä. Arsenicum oli taas tarpeen. Eipä ole tällaisia ongelmia ollut kertaakaan Intiassa, kun söimme siellä pelkästään kasvisruokaa! Iltaa piristi kuitenkin Stellan ääntelyharjoitukset, joista saattoi erottaa neidin tokaisevan ensimmäisen kerran: Äiti. Superihanaa!

Nyepi eli balilainen uusi vuosi alkoi osaltamme hiljaisissa merkeissä. Olimme edellisenä iltana sopineet, että puhumme mahdollisimman vähän päivän aikana. Päivä on Silent Day eli hiljainen päivä, jolloin osa balilaisista viettää koko päivän hiljaisuudessa rukoillen ja meditoiden. Loputkin ovat ilman TV:tä, vaikkakin nykyään DVD:t pelastavat hypnoosilaatikon palvojat. Olimme sisäänkirjautumisen yhteydessä saaneet hotellilta ohjelapun, jossa sanottiin valojen ja kynttilöiden olevan kiellettyjä, kuten myös matkustamisen, kadulla kävelemisen, kovaäänisen puhumisen, nauramisen ja musiikin soittamisen. Vakavasti olimme siis ohjeet ottaneet. Myöhäinen aamiainen sopi meille vatsatautisille ja hämmennyinkin hieman, kun tajusin hotellinväen jaarittelevan keskenään niitä näitä ja viereisessä pöydässä istuneen saksalaisparin jauhavan dadaa. Me nautimme aamupalan hiljaisuudessa, mukavaa välillä niin.

Vaikka kaduilla ei saanut kulkea, hotellin alueella sai liikkua vapaasti, joten siirryimme viettämään päivää altaan reunalle. Liotimmekin itseämme oikein kunnolla ja Stellan pienet varpaat olivat huvittavan näköiset ollessaan aivan kurttuiset. Kaksi muuta hotellissa majailevaa paria ei tuntuvan välittävän "hiljaisesta päivästä" vaan melskasi altaalla saksaksi. Mekin aloimme lipsua puhumattomuudesta ja saimme yhden keskustelun päätteeksi päätettyä, että otan ensimmäisen hoitovapaajakson heinäkuun 2011 alkuun asti. Stella on silloin kaksivuotias.

Hotellin ravintola oli ilmoitettu olevan auki iltaseitsemään asti ja oletin meidän nauttivan illallista kynttilävalossa tai kokonaan ilman valoja. Hämmästykseni oli suuri, kun ravintolasalissa olikin täydet valot. Tarjoilijanainen sanoi, että valot ovat ok illallisen ajan ja sanoi, että voimme toki pitää valoja päällä huoneessammekin. Olimme ensin luulleet, että koko saarella ei ole sähköjä Nyepin aikana. Kun selvisi, että näin ei ole asianlaita, luulimme, että valoja ei saa käyttää ollenkaan. Mutta sitten selvisi, että valotkin ovat ok. Ainoastaan ulkovaloja ei saa laittaa päälle. No tämähän helpottaa tilannetta, ajattelin. Olin jo varautunut kynttilöin ja miettinyt, että kannettavan näytöstä saisimme valaistusta kunnes painuisimme untenmaille kahdeksan yhdeksän maissa. Oli päivä varmasti erikoinen paikallisten mielestä, kun liikennettä ei ollut laisinkaan ja suurin osa porukasta vietti päivänsä kotona.

Olemme tänään siis tehneet retken Libertylle, US Navyn rahtilaivan hylylle. Hieman hermostuneena ilmoitin autossa, että haluan mennä ensimmäisenä, jotten joudu jännityksellä odottamaan vuoroani Sämyn ollessa vedessä. Rantaan päästyämme näimme parikymmentä laitesukeltajaa valmistautumassa sukellukseen ja hihitellen vedin kanadalaisnaiselta lainaamani pelastusliivit päälleni. Noh, kukin sukeltaa tyylillään ;) Sämy järkkäsi minulle sukellusoppaan seurakseni. Nuori kaveri neuvotteli diilin itselleen ja lupasi johdattaa minut hylyn luo. Sämy jäi Stella sylissään rantaan odottamaan kun vedin rantavedessä räpylät jalkaan ja sylkäisin sukelluslaseihin huurteenestot. Hylky sijaitsee vain noin 10-20 metrin päässä rannasta, joten hyvin pian olimme sen luona. Joku snorklaajanainen sekoili edessämme ja oppaani ajautui muutaman metrin päähän minusta. Katselin allani möllöttävää hylkyä ja tunsin paniikin nousevan sisälläni. Yritin pitää itseni rauhallisena, hengittelin hitaasti ja sanoin kaiken olevan hyvin. Ojensin kättäni opasta kohden ja hän onneksi näki sen ja tarttui siihen. Loppusukelluksen söpöilimmekin sitten käsi kädessä :) Tunsin oloni turvalliseksi ja hyväksi. Niin olisin Sämynkin kanssa sukeltanut. Kundi johdatti kulkumme laivan rungon suuntaisesti ja välillä hän osoitteli kaloja ja muuta nähtävää. Sitten näimme aivan valtavan kalaparven. Kalat olivat noin 40 cm mittaisia joten varsin isoja ja niitä oli paljon. Siis todella paljon! Parvi oli ihan uskomattoman suuri ja kaloja tuntui olevan kaikkialla. Uimme aivan parven vieressä ja pysähdyimme ihailemaan sitä. Hylky oli toki hieno nähdä, mutta melkein hienompaa oli nähdä kalojen paljous. Sämy oli sukellusvuorollaan nähnyt kuinka joku snorklaaja oli sukeltanut hylyn sisälle asti. Itse hän ei ollut pystynyt siihen kun ei saanut paineita tasattua ja korviin oli alkanut sattua. Noin parinkymmenen minuutin polskimisen jälkeen olin nähnyt riittävästi ja viittilöin oppaalleni, että mentäisiin takaisin rantaan. Olipa hieno kokemus! Olin ylpeä itsestäni että olin uskaltautunut veteen ja snorklaamaan moiseen kohteeseen. Vesi ei ole mitenkään luontainen elementti minulle, joten rohkeutta temppu vaati. Sämy kävi tekemässä vajaan puolen tunnin sukelluksen, jonka jälkeen kävelimme takaisin autolle ja pyysimme kuskiamme viemään meidät kylän lääkärille. Sämy halusi käydä näyttämässä sitkeätä varpaanvälihaavaansa lekurille. Lääkäri ei kuitenkaan ollut paikalla, joten Sämyn piti palata iltapäivällä uudelleen vastaanotolle.

Paluumatkalla poikkesimme katsomassa paria hotellia, joissa olisi uima-allas ja päätimme huomenna vaihtaa hotelli Kusumajaya'an. Siellä olemme 22.3. asti, joilloin lähdemme Kutalle. Kuta on lähellä lentokenttää, joten sieltä on mukavampi lähteä valumaan kotiin päin. Kuvia emme saa nyt tällä kertaa ladattua, katsotaan josko huomenna onnistuisi.

Halauksin,
-SsS-

ps. ei mitenkään vähäisimpänä uutisena, mutta viimeisimpänä tapahtumana: Stella seisoi tänään hetkosen ilman tukea! Siis noin viisi millisekuntia, mutta kuitenkin :) Kovasti neiti pyrkii ylös. Seisominen on kivaa.